VAHINGONILO EI EHKÄ OLE PARAS ILO

Yhdelle pojista kehittyi vähemmän viehättävä tapa purskahtaa pilkalliseen röhönauruun aina kun joku kaveri tai veli tai oikeastaan kuka tahansa kaatui tai kompuroi tai oli muuten vain kömpelö. Se ei varsinaisesti ollut sitä, että lapsi olisi ollut suuri fyysisen komiikan ystävä ja aina ilahtunut kun joku tarjosi performanssin juoksemalla päin lyhtypylvästä tai saamalla jalkapallon munilleen – hän oli oppinut vahingoniloiseksi. Hän oli oppinut nauramaan muiden epäonnistumisille. Mitään suurta ja eeppistä kasvatustarinaa tähän ei kuulu, vaan kun muutaman kerran lapselta oli kysytty että ”miltäs itsestäs tuntuis jos joku naurais kun sua sattuu” niin se naureskelu loppui lyhyeen. Miten opettavaista, eikö?

Lapsi on voinut oppia vahingonilon ihan mistä tahansa, jopa minulta. Yritän kyllä olla tosi tarkka mitä suustani päästäni, etenkin muista ihmisistä, kun pienet korvat ovat kuulemassa, mutta olen varmasti joskus puuskahtanut miten jonkun vastoinkäymiset ovat olleet ansaittuja tai vähintäänkin todiste karman olemassaolosta. Yleensä kyse on ollut tämänhetkisestä poliittisesta johdosta tai jostain muusta epävirallisesta pahiksesta, mutta olen häpeäkseni huomannut, että olen saanut viime aikoina lohtua myös muiden ihmisten epäonnistumisista.

Se, että muiden vastoinkäymiset tuovat jotain noloa mielenrauhaa kun aurinko ei paista omaan risukasaan, ei ole ehkä verrattavissa lapsen puhtaaseen vahingoniloon, mutta mitenkään ylevää se ei ole. Kateus missään muodossa ei juuri edistä omaa elämää, eikä muiden potkut, erot tai mätkyt paranna omaa asemaani millään rintamalla. Viime vuoden aikana olen yrittänyt kasvaa tässä asiassa paremmaksi ihmiseksi: Keskittymään itseni sparraamiseen sen sijaan, että vakoilisin muiden elämää ja jupisisin, miten taas oli kortit jaettu väärin. Nyt on nimittäin koittanut eräänlainen laskunmaksun aika, mitä tulee omiin valintoihini.

Kaikki nämä lähes seitsemän pääasiallisesti kotiäitinä elettyä vuotta ovat olleet huippuja. Totta mooses väsyttäviä ja raskaita ja tylsiäkin, mutta osa-aikatyöstä ja opiskelusta huolimatta olen saanut olla vapaasti lasten kanssa, ilman aikatauluja ja oravanpyörää. Olemme voineet matkustaa, olemme voineet maata koko maanantain pyjamissa jos siltä on tuntunut – ei sen puoleen, ei siltä kovin usein ole tuntunut. Mutta nyt alkaa olla sellainen olo, että olisi muutakin annettavaa maailmalle kuin liuta lapsia, ja ne lapsetkin kaipaavat muuta viihdykettä kuin vähän nuupahtaneen äitinsä, ja huomaan että ihan ilmaisia nämä vuodet eivät ole olleet. Opiskelukaverit ovat valmistuneet ja lähteneet luomaan uraa, ja ihan harjoittelupaikoistakin kilpailen kymmenen vuotta nuorempien kanssa. Olen ollut todella laiska lähettämään työhakemuksia, mutta ne muutamat varsin impulsiivisesti yön tunteita täytetyt lomakkeet ovat saaneet vain kiitosmuttaeikiitosta.

Vaikka itsetuntoni ei ole koskaan perustunut statukseeni työmarkkinoilla, olen silti huomannut olevani välillä ihan rehellisen kateellinen ystäville, jotka ovat päässeet huikean mielenkiintoisiin hommiin, onnistuneet lyömään läpi omalla alallaan, löytäneet kutsumuksensa ja päässeet sitä toteuttamaan ja, noh, ihan vain menestyneet. He ovat kaikki ansainneet sen, he ovat tehneet töitä tilaisuuksiensa eteen, ottaneet riskejä ja olleet rohkeita, ja silti välillä poljen ajatuksen tasolla jalkaa ja kiukuttelen kohtaloani. Kaikista typerintä tässä on, että oikeastaan kaikki jalkaansa ja vähän muitakin ruumiinosiaan oikeiden ovien väliin saaneista ystävistä ovat olleet valmiita auttamaan minua kun olen märehtinyt ahdistustani tulevasta työelämästä.

Nyt jos koskaan olisi aika keskittää energia siihen, miten itse pääsisin tavoitteisiin – vuodessa sentään ne ovat kirkastuneet! – eikä siihen, miten epäreilua on ettei universumi ole vielä järjestänyt mulle huippuvirkaa YK:ssa. Ja jalostaa itseään siihen, että muiden mielettömät duunikuviot inspiroisivat eivätkä masentaisi. Ennen kaikkea pitäisi hioa itsestään hillitön timantti, jotta kevään opintokuviot toteutuisivat toivotulla tavalla eivätkä kaatuisi omaan hermoheikkouteeni, kun kerrankin tiedän mitä tahdon ja joudun kilpailemaan siitä taas todella monen pätevän ja yhtä motivoituneen ihmisen kanssa. Wish me luck.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s