Meillä on ongelma. Se on tietenkin karvainen, nelijalkainen ja sen nimi on Simo. Tai sen nimi kai on Sonic, mutta ei se sitä nimeä tunnistanut. Sen sijaan ahkerasti hokemalla Simoa ja antamalla samalla pekonia niin kas kummaa, koira on oppinut suomalaisen kutsumanimensä. Tyyppi tuli meille perjantaina, vähän niin kuin vahingossa, ja me on luvattu pitää sitä viikko eli loppiaiseen asti hoidossa. Ja sydämestä ottaa ajatus, että perjantaina tämä parissa päivässä pilalle hemmoteltu bodegueropoika pitäisi palauttaa koiratarhalle, jossa se on viettänyt jo yli vuoden ilman, että kukaan on ollut siitä kiinnostunut.

Simo päätyi kotihoitokoiraksi, fosteriin, joulukuun alussa kun Etelä-Espanjan viikkoja jatkuneet sateet synnyttivät tulvat, jotka peittivät alleen myös yhden paikallisista koiratarhoista. Silloin koiria annettiin kenen tahansa matkaan, joka suostui ottamaan. Ja Simo päätyi yhteen hoitokotiin, josta toiseen – naiselle, jolla meni aika nopeasti Simoon hermot. Ja sitten huhuiltiin apua. Ja minä lupasin, että me autetaan viikon ajan. Rescuejärjestöillä on tapana joskus lupailla liikoja koirista, kun ovat niin epätoivoisia saamaan niille uudet kodit, ja nytkin kehuttiin että Simo on suunnilleen koirien Jeesus, oikea superuros (vaikka leikattu se on tietenkin). Onneksi kaikki edellisen hoitajan ongelmat Simon kanssa kävivät ilmi vasta kun se oli jo tullut meille, muuten olisin varmaan kieltäytynyt kunniasta.

Nyt Simo on ollut meillä neljä päivää ja se on ihan todella hauska tyyppi. Ei mikään älykkö, me kutsutaan sitä välillä Simppeli-Simoksi. Yksi syy siihen, miksi noin 4-vuotias Simo on joskus hylätty, on mahdollisesti sen surkea hajuaisti. Kuulokaan ei ole ihan parhaimmasta päästä. Nämä saattavat olla syynä myös siihen, että Simo on ulkona säikky sekopää, joka rähjää koirille ja sen jälkeen stressireaktiona jahtaa omaa häntäänsä, joka siis on säälittävä nysä, rodunomaisesti. Pihalla Simo on siis vähän skitso, mutta me ollaan päästy parissa päivässä jo pitkälle pekonilla ja pienellä luottamuksella. Sisällä Simo on ihan unelmakoira: Lähinnä norkoilee keittiössä jos kokilta putoaisi jotain lattialle, joskus syö legoja, tai sitten huokailee sohvalla. Antaa 2-vuotiaan komennella ja yöt nukkuu rauhassa omalla paikallaan. Sisäsiistikin se on.

En ole koskaan ollut terrierien suurin fani. Vaikka ne ovat yleensä yhtä itsepäisiä kuin lempikoirani mäyrikset, niissä on ollut jotain… noh, liikaa luonnetta. Simo lienee puhdasverinen andalusianrottakoira, ainakin rotukuvaus vastaa tätä meidän koiravierasta hyvin. Pidettäisiin se pidempäänkin, jollei olisi matka jos toinen varattuna. Hän on tosi kiva koira, ja on ollut palkitsevaa nähdä kuinka tuollainen hylkiö rauhoittuu ja alkaa pitämään paikastaan. Ja samalla aivan hirveä ajatus, että sille tulee taas uusi hylkäyskokemus ja mahdollisesti taas yksi vuosi koiratarhalla tämän viikon jälkeen.