Poliittisesti korrektimpi otsikko olisi ehkä miten tehdä lapsista espanjalaisia, mutta se ei ole tässä blogissa niin just. Lapset ovat kuitenkin jo sen verran sopeutuneet eteläeurooppalaiseen elämäntyyliin, että kolmannella kerralla monet vuosi sitten hämmästyttäneet asiat tuntuvat jo itsestäänselvyyksiltä. He ovat oppineet vaatimaan paikalliseen tapaan välipalaksi sipsipussia tai pullaa, kieltäytyvät systemaattisesti maidosta Espanjassa, kahvilakäyttäytyminen on paitsi iän myös ahkeran harjoittelun myötä kohentunut sellaiseksi, ettei äidin tee enää mieli käpertyä pöydän alle pyytämään anteeksi kolmen villipedon puolesta.

Churrot, tai oikeastaan churrojen pikkuveljet pienet papitas-renkaat, olivat pojista aluksi todella epäilyttäviä. Ja täytyy tunnustaa, että itsestänikin ne ensimmäisellä kerralla olivat vain vähän ällöjä, rasvassa liotettuja taikinapötköjä. Mutta jälleen kerran määrätietoinen treenaaminen tuotti tulosta ja nyt me kaikki rakastamme churroja! Kesällä viimeisenä aamunamme Espanjassa jonotimme kantapaikassamme pöytää yli tunnin, koska kaikkien oli siinä vaiheessa jo pakko saada churroja ennen kotiinpaluuta. Luultavasti churrojensyöntikilpailussa saataisiin Suomeen maailmanmestaruus, jos esikoinen pääsisi mukaan kisaamaan.

Täällä on taas keskusaukiolla pieni tivoli, feria, jossa on lähinnä muutama erilainen karuselli ja pari muuta laitetta, joista yksikään ei täytä poikien vaatimuksia hauskalle hupiajelulle. Kuitenkin paremman puutteessa pikkupojat ovat oppineet, täkäläiseen tyyliin, riemuitsevaan siitä että karuselli kiertää, suhteellisen kovaäänisen latinopopin pauhatessa, ympyrää noin kymmenen minuuttia kun äiti kuvaa tätä spektaakkelia. Se ei tunnu vatsanpohjassa, korkeintaan korvissa, ja kuopusta lukuunottamatta kaikki yleensä ovat valmiita lopettamaan jo puolivälissä. Mutta olemme oppineet senkin, että kun karuselli on laitettu käyntiin häipyy työntekijä yleensä tupakalle, chättäilemään tyttökaverinsa kanssa, vessaan tai jonnekin muualle niin, että saamme kyllä kierroksia koko rahan edestä.

Espanjassa ruuhkatukat joutuvat ensimmäiseksi parturintuoliin. Suomessa pipon alta ei Danny-tyylinen kuontalo näy, mutta espanjalaislapset eivät harrasta hattuja. Täällä lapset ovat muutenkin aina puettu sen näköisesti, että Suomessa he olisivat menossa johonkin viralliseen valokuvaukseen tai vähintäänkin hienoihin juhliin. Nyt kolmannella kerralla jätinkin verkkarit minimiin ja niin lapset kuin aikuiset käyttävät ihan oikeita housuja. Parturikokemus oli sinällään aika lähellä meidän aikaisempia käyntejä Vallilassa parturissa: Pohjois-Afrikasta tai Lähi-Idästä tulleita kundeja, musiikkikanavat kovalla ja hiustenleikkuussa vain yksi tyyli, sivuilta lyhyt ja päältä vähän pidempi, mutta Espanjassa tämäkin lysti maksoi kahden pojan osalta 16 euroa.

Sitten nämä papatit! Tai koska mulla ei ole lapsuudesta yhtään papattikokemusta, en tiedä onko papatti oikeaoppinen nimitys näille minibombetasille. Kyse on kuitenkin pienistä paperiin käärityistä pommeista, jotka poksahtavat maahan heitettäessä tai päälle astuttaessa. Suomessa toivon hartaasti, että ilotulitteet kiellettäisiin yksityishenkilöiltä, mutta Espanjassa jostain syystä turha meteli, roska, rahan laittaminen kirjaimellisesti maahan heitettäväksi ei haittaa ollenkaan – päin vastoin, haluan itsekin heitellä näitä poikien kanssa. Vielä vuosi sitten lapset säikkyivät kun täkäläiset ikätoverit paiskoivat näitä papatteja maahan, nyt se ovat niin sanotusti messissä geimeissä. Täällä kyllä tykätään kaikesta räjäyttelystä – ilotulituksia on ammuttu joka yö aatonaatosta alkaen, jouluyönä aina auringonnousuun asti. Onneksi lapset eivät häiriinny paukkeesta eivätkä naapuruston koirista, joille tämä juhlakausi on selvästi aika stressaavaa aikaa.

Monessa asiassa meidän pojat ovat tietty pesunkestäviä suomalaislapsia, vaikka kuinka uppopaistaisi paikalliseen tapaan. He eivät pärjää valvomisessa espanjalaislapsille, jotka jaksavat kaupungilla aina keskiyöhön asti. Eivätkä he vielä puhu espanjaa: Osaavat kyllä ulkoa Ryhmä Haun eli Patrulla Caninan tunnarin espanjaksi, sanovat churro, abuela ja hola, ymmärtävät keskusteluista sanan sieltä, toisen täältä. He ovat hauska sekoitus Suomeen ikävöiviä pohjoisen jässiköitä, jotka haikailevat lunta, järjestelmällisyyttä ja Oltermannia, toisaalta itkevät jo valmiiksi eroa Espanjasta, auringosta ja niistä churroista.