En nyt haluaisi kehuskella, mutta synttärilahjaksi annetun actionkameran jälkeen onnistuimme, pienistä paineista huolimatta, yllättämään esikoisen todella onnistuneella joululahjalla. Okei, oli se jo itsekin sitä toivonut, näiden jääkiekkoa suorastaan kammoavien vanhempien lapsi: Pöytälätkää. Koska poikien suurimmat, sekä fyysisesti että toiveen toistelun määrän perusteella, joululahjatoiveet olivat hieman hankalia kuljettaa mukaan Espanjaan, ne päätettiin antaa etukäteen jo itsenäisyyspäivänä. Laskettiin, että jos annetaan sähköinen autorata ja jääkiekkopeli heti aamulla, saadaan katsoa rauhassa Linnan juhlat.

Kyllä meni kersoilla pasmat sekaisin kun ne aamulla rymysivät eteiseen ja tajusivat, että eksyneet tontut oli jättäneet paketit ovelle. Mitkä ilonkiljahdukset, kun paketeista paljastui juuri ne hartaimmin toivotut jutut – sori vaan naapurit. Kun kaikki oli koottu (iloinen uutinen lahjattomille: Jääkiekkopelin kokoamiseen pystyy vähän pienemmälläkin aivokapasiteetilla!) niin alettiin pelisessiot. Tässä tietysti tuli ongelma: 4-vuotias ei tarjoa 6-vuotiaalle tarpeeksi haastetta ja kahden isomman veljeksen pelit olivatkin kuin hidastettuja – siis tooodeeella paljon hidastettuja – kohtauksia jostain alakoululaisten luistelutreeneistä, ja sitähän ne eivät kumpikaan jaksaneet. Joten seuraava looginen vastus lapselle olin minä.

Ja minähän pelaan. Ongelma on vaan siinä, että mulla on aika kova kilpailuvietti, en ole kovin hyvä häviäjä (eikä muuten ole poikanikaan…) ja vaikka varmaan pitäisi antaa lapselle vähän tasoitusta, niin voitin silti kaikki pelit 9-0. Tai yhdessä pelissä Omppu vähän pääsi tasoittamaan, tosin nekin maalit tein vahingossa itse. Olen pohtinut tätä pelaamisen etiikkaa: Pitääkö pelata oman tason mukaisesti, selväähän se on että parissa vuodessa tyyppi on saavuttanut sen tason ja mennyt räkäisesti nauraen äitinsä ohi, vai pitäisikö antaa lapselle enemmän onnistumisen tunteita ja unohtaa maalivahdin olemassaolo?

No, mun mielestä tämä pöytälätkä oli paras hankinta pitkään aikaan, vaikka se viekin aika paljon tilaa eikä todellakaan ole mikään sisustuselementti. Mutta se on hauska. Haaveilen vähän jo siitä, että joskus lasten nukkuessa värvään itselleni aikuisseuraa ja järjestän oikeat turnajaiset… Ja siis onhan tää hyvä lahja lapsillekin! Opettaa silmän ja käden yhteistyötä, joukkuehenkeä itsensä kanssa ja tappion hyväksymistä, etenkin kun oma mutsi ottaa homman vähän liian vakavasti. Suosittelen! (Ja kun olette antaneet tällaisen Stigan lapsellenne lahjaksi ja vähän treenanneet niin laittakaas mulle sähköpostia, pidetään play-offsit!)