LIVING ON THE EDGE

Vielä pari vuotta sitten maksoin vakuutuksista melkein pari tonnia vuodessa. Vakuutettuna oli kodin lisäksi kaksi koiraa ja kaksi lasta. Ensin luovuin lemmikkivakuutuksista: Koirat eivät juuri sairastelleet, ja sen lisäksi usein omavastuun jälkeen jäisimme parhaillaankin voitolle pari sataa, jos korvauksia tulisi koko rahan edestä. Sama juttu lopulta lasten kanssa: Meillä kävi tuuri, että tyypit syntyivät ajallaan, allergiat hoidettiin yksityisen lähetteellä julkisella puolella ja kumpikaan kahdesta isommasta pojasta ei joutunut korvatulehduskierteeseen. Kuopus on nyt tietenkin putkitusjonossa, mutta silti jopa omalla varsin heikolla laskutaidollani väittäisin, että ilman vakuutuksia olemme voitolla.

Jatkuvasti voimassaolevat, pitkätkin reissut kattavat matkavakuutukset löytyy ja joskus, luultavasti isäni hautajaiskulujen järkyttämänä, otin tapaturmavakuutuksen. Että jos kuolen onnettomuudessa tai jotain niin ainakaan ei tarvitse perheen miettiä, saanko kunnialliset peijaiset vai syödäänkö muutakin kuin pettuleipää. Koska vakuutus taitaa kaikkien keskittämisetujen jälkeen maksaa mulle noin 60 euroa vuodessa, ei se ole juuri vaivannut. Jos muistatte sen televisiomainoksen, jossa kaikki muu perheessä oli vakuutettua paitsi äiti, niin meidän perheessä parhaiten vakuutettu on mutsi.

Ja voin kertoa, että just tänään olen ollut tosi kiitollinen itselleni joskus viiden-kuuden vuoden takaa, kun olen lupautunut moisen vakuutuksen ottamaan. Kun palasin eilen seitsemän tunnin bussireissulta Jyväskylästä, päätin kotimatkalla piipahtaa paikallisessa S-Marketissa. Lapset olivat mummolassa yötä, joten halusin juhlia koko vuoden loppumista (en varmaan ole ainoa, jolla tämä ei jää historiaan minään upeimpana auringonkiertona ever). Ladoin kassahihnalle siiderin ja sipsit ja dippijauheen ja eisssaatana, tajusin unohtaneeni kermaviilin. Ei muuta kuin täyttä laukkaa kaupan läpi kylmäkaapille, mutta kun eräässä käytävien risteyskohdassa sivusta juoksikin kolme pikkutyttöä.

Tytöt selvisivät jopa tällaisen 75-kiloisen jyrän alle jäämisestä aika hyvin, mutta mun hampaat eivät pärjänneet S-Marketin lattialle. Siinä taksilla Haartmanin päivystykseen matkatessa tuli mieleen, että oispa vakuutus. Kun syljeskelee omia hampaita niin arvaa, että tässä ei hyvä heilu. Heilui vain hampaat. Onneksi julkinen terveydenhuolto toimi upean tehokkaasti: Kymmenessä minuutissa olin jo käynyt ekassa röntgenissä ja oli todettu, että verinen leuka ei ollut murtunut, kunhan vain ottanut aika paljon hittiä. Hammaslääkäri ja -hoitaja liimasivat leuan (hihitellen samalla, että tää oli eka kerta kun ikinä mitään liimaavat).

Kolme hammasta oli lohjennut, haljennut, murtunut – palasina. Yhden suhteen ei oltu kovin toiveikkaita, mutta se nyt jätettiin suuhun – ehkä koska eivät halunneet enää jäädä enempää ylitöihin meikäläisen leegojen takia. Lupailivat, että paikat varmaan kestäisivät matkan ajan. Ja lohduttivat, että onhan Espanjassakin hammaslääkäreitä. Ja kun palaan Suomeen, alkaa just se mitä olen aina halunnut: Hammasremontti! Onneksi eivät olleet sentään etuhampaat vaan vasta neljän etummaisen takana, ja olivatkin jo reikäiset ja kulahtaneet muutenkin. Kultahampaat vaan tilalle.

Pikkasen iski kuitenkin paniikki, koska hammaslääkärin ensimmäinen kommentti oli että ”toivottavasti sulla on hyvä tapaturmavakuutus”. Siinä vaiheessa muistelin, että vakuutus kattaisi vain kuoleman ja neliraajahalvauksen, ja olin tavallaan ihan iloinen että ei vielä jouduttu hakemaan korvauksia sellaisesta. Opin myös, että yksi yleisimpiä hammasvammoja on etuhampaansa lohkaissut äiti, jolla sylissä pomppinut lapsi on mäjäyttänyt pään leukaan. Muistelen, että meilläkin on käynyt aika monta kertaa noin ja olin kiitollinen, ettei ole koskaan tarvittu kahden tonnin implanttia, joka yleensä on ainoa tapa välttää Uuno Turhapurolta näyttäminen tuollaisen vahingon jälkeen.

Olisin siis hyppinyt tasajalkaa, jollei kaikki tärinä ja liike tuntuisi ikävältä purukalustossa, kun aamulla lopulta vakuutusyhtiöstä tyynesti todettiin, että he maksavat kaiken. Ei mene edes omavastuuta. Ehkä eivät mitään timanttihampaita, mutta kuitenkin ei tarvitse valita pettuleivän ja purennan välillä. Ilman mitään blogiyhteistyötä tai salaista agendaa, sanon vaan että vakuuttakaa myös itsenne! Älkääkä juosko kaupassa.