Meneehän se hermo joskus. Lasten kanssa, tiedättehän.
Sanovat kaikkeen ”ei”. Tekevät juuri päinvastoin kun pyydetään. Kieltäytyvät maistamatta syömästä sitä terveellistä ruokaa jota olet haudutellut tuntikausia. Niinä aamuina kun pitäisi nousta aikaisin niitä ei saa sängystä millään ja jos joskus saisi nukkua niin pitkään kun tahtoo niin ne heräävät kolme tuntia ennen aamun Pikku Kakkosta.
Jokaisella kolmesta lapsesta on omat erityistaitonsa siinä, miten niin sanotusti ajaa äiti mielipuolisuuden partaalle. Jokainen osaa painaa oikeita nappeja omalla tavallaan. Yksi kieltäytyy systemaattisesti kaikesta yhteistyöstä, toinen on flegmaattinen ja kuuro.
Ja esikoinen. Esikoinen on aivan niin kuin minä.
Se hukkaa kaiken. Kaksi paria hanskoja päivässä. Tänään se tuli kotiin eskarista ilman housuja – siis kurahousujen alla, olisin toki huomannut jos se hakiessa olisi ollut vain kalsareissaan. Oli unohtanut pukea verkkarit jalkaan. Sattuuhan sitä. Aina on kadoksissa kynät, terottimet ja taskulamput. Olen ihan rehellisesti sanoen kauhuissani kun mietin, että ensi vuonna ekaluokkalaiselle pitäisi antaa oma kotiavain ja kännykkä. Kun äidillään ei pysy tavarat vielä päälle kolmekymppisenä tallessa, näyttää pahasti siltä että poika on perinyt tämän huolimattomuuden ja hajamielisyyden.
Se hamstraa kuin tavara loppuisi maailmassa. Ehkä se johtuu siitä tavaroiden hukkaamistaipumuksesta, että varmuuden vuoksi haalitaan materiaa vähän yli oman tarpeen. Ja luopuminen se vasta vaikeaa onkin (tietoinen luopuminen – tavaran häviäminen kuitataan yleensä olankohautuksella). Vaikka kyse olisi pieneksi jääneistä kuomista niin niiden perään pitää nyyhkiä, ja voin kertoa että rikkinäisen sohvan heittäminen kierrätyslavalle oli sellainen tragedia jonka jälkeen tarvitaan kriisiterapiaa. Jotenkin tunnistan tämänkin, että kiinnytään jokaiseen klemmariin ja kuvaan ja postikorttiin ja niitä sitten hillotaan laatikoissa, kunnes joku toinen tekee karsintapäätöksen puolestani tai sitten kadotan ne.
Se sotkee. Voi miten se sotkeekaan. Työpöydän pintaa ei näy kaiken sen paperisilpun, tarrojen, tussien ja tunnistamattoman roinan alta. Hallittu kaaos on kyllä jotenkin 6-vuotiaan kontrollissa, mutta koska työpöytä muistuttaa jotain jättömaata niin piirtäminen ja askartelu siirretään ruokapöydän ääreen. Kirjoittaa nainen, joka tekee kaikki kirjoitushommansa sängyllä kun oma työpöytä on niin täynnä kaikkea roskaa.
Kaikista kolmesta lapsesta eniten omia luonteenpiirteitä on valunut esikoiseen. Aina välillä se on kuin peiliin katsoisi, ja juuri ne omat vajaavuudet ärsyttää eniten. Luulisi, että minä jos joku ymmärtäisin ettei ne tavarat katoa tahallaan tai että se työpöydän sekasorto nyt vain on meikäläisille ominainen tapa merkata oma reviiri. Mutta ei. Juuri nämä saavat mut kovimmille kierroksille, koska… se on niin tuttua. Ja tavallaan olisin toivonut, että lapset olisivat paranneltu versio itsestäni, että tavarat pysyisivät tallessa ja järjestyksessä eikä ihan jokaista muistilistaa tai nenäliinaa tarvitsisi säilyttää tunnearvon takia. Mutta tästä kai saa kiittää vain itseään.
Periaatteen Nainen 
Lohdun sana tuohon hukkaamiseen ja hajamielisyyteen: meillä oli toisella koululaisista vähän samaa meininkiä eskari-iässä, ja muutenkin suoraan sanottuna hirvitti, että tuleeko siitä lapsesta koululaista ollenkaan. 🙂
Mutta tuli siitä. Ekaluokan alkua edeltävänä kesänä lapsi oikeasti kasvoi henkisesti varmaan metrin, ja kouluun marssi elokuussa ihan koulukypsä ja vastuuntuntoinen tyyppi, joka alkoi tosi nopeasti myös pärjätä itsekseen kotona iltapäivisin ja hoitaa jopa aamulähdöt kympin aamuina omin nokkineen!!
TykkääTykkää
Joo, ja yritän pitää pään kylmänä: Jos ne tavarat nyt katoileekin vielä vuosien ajan, niin se on vain tavaraa (jota itsekin rikon ja kadotan kaiken aikaa). Metri henkistä kasvua kuulostaa hienolta, pystyisköhän sitä itsekin sellaiseen suoritukseen näin aikuisiällä :D.
Ja kuulostaa ihanan reippaalta teidän ekaluokkalainen :).
TykkääTykkää
Joo, moisessa kasvussa olisi kova tavoite kenelle tahansa aikuiselle.
Reipas ekaluokkalainen on tätä nykyä jo reipas tokaluokkalainen, ja mm. lämmittää itselleen tarvittaessa ruoan ennen illan harrastuksiin lähtöä, jos vanhemmat eivät ole vielä ehtineet töistä kotiin. Lasten kehitys ja itsenäistyminen ovat aivan ilmiömäisiä juttuja! 🙂
TykkääTykkää
Tutun kuuloista, ja lohdullista etten ole ainoa 🙂
Sulle olisi tunnustus mun blogissa ♥
TykkääTykkää
On aina kiva tietää, ettei ole yksin 🙂
Ja kiitos! Tunnustus on aina ihanaa, palaan aiheeseen pronto!
TykkääTykkää
”Ja esikoinen. Esikoinen on aivan niin kuin minä.
Se hukkaa kaiken. Kaksi paria hanskoja päivässä. Tänään se tuli kotiin eskarista ilman housuja – siis kurahousujen alla, olisin toki huomannut jos se hakiessa olisi ollut vain kalsareissaan.”
Buahhahhaa 😀
Meidän eskari veti tänään alamäessä pyörällä kiven päälle ja lensi päis tikkaa asfalttiin naamalleen. No niinhän siinä kävi, että semmonen hieno kuukautisvuoto valui nenästä ja suusta siihen asfalttiin. Siinä sitä istuttiin kuin tatit pitkän aikaa. Äiti lohdutti, lapsi huusi.
Kummallisinta oli , että kaksi nuorinta eivät heränneet pyörän peräkärryssä tähän ollenkaan koko aikana. Nukkua posottivat vain vaikka matka koululta kesti 10 minuutin sijaan yli tunnin. Lopuksihan siis kannoin esikoisen pyörän samalla kun talutin omaani, jonka perässä oli kärry ja kaksi pienintä päivänokosilla.
Kas kun kotiin päästiin, heräsi nuorimmatkin. Pienin oli ok, mutta voi sitä itkua ja parkua, kun oltiin otettu keskimmäiseltä harso ja käytetty sitä verenvuotoon. Eihän sitä olisi saanut käyttää. Ja uusi ei tietenkään kelvannut. Miksi olisikaan! Ei niissä muissa harsoissa dinosauruksiakaan ollut. Esikoinen meni sisälle kuopuksen kanssa, siellä itki nälkää ja syliä vailla kuopus, samalla kun keskimmäine itki ja huusia harson perään pihalla kärryissä. Ja nimenomaan kärrsyissä. Sinne se halusi jäädä eikä suostunut liikkumaan. Hetken aikaa annettuani huutaa siellä, päätin että sama kai se on raahata sisälle huutamaan, niin ei koko naapurusto järkyty kun lasta pidetään vöissä pihalla kärryissä ja se huutaa siellä tunti tolkulla.
Siitäpä se kauhu ja huuto vasta alkoikin, kun äiti lapsen sisälle raahasi. Kyllä oltiin isiä vailla. Onneksi tätä itkua ja parkua jatkoi vain kaksi ja puoli tuntia. Sitten tuli isi, sitten saatiin ruokaa.
Ei sillä, että tässä päätä ja häntää olisi, mutta sitä vain, että todellakin joskus sitä on niin pihalla ettei vain osaa tehdä näiden kanssa mitään oikein. 😀 Ja tätä itkuhuutoa on nyt jatkunut viikon. Eskoinen: ”Ei tästäkään sitten tullut hyvä päivä,” ”Ehkä huomenna?” Keskimmäinen: ”Jos tapellaan, ei tule siitäkään hyvä päivä”. Niin.
TykkääTykkää
Ihania kommentteja lapsilta! ❤
Ei näistä päivistä aina hyviä tulee, mutta riittää että menettelee (ja en osaa kyllä kuvitella sellaista päivää, että täällä eivät vähintäänkin lapset riitelisi).
Ja voi harsonsa menettänyttä!
TykkääTykkää