Syksy on ollut vähän pitkä. Meidät on ilmeisesti hemmoteltu piloille kun heti ilman viiletessä ja iltojen pimetessä kaikki alkavat kiukutella – ja kelle sitä muulle kiukuttelisi kuin perheenjäsenille. Jokaisella pojalla tuntuu olevan meneillään vähän vaikea vaihe, yksi puree, yksi viisastelee ja yksi ulvoo. Tuntui, että tarvitaan pieni pako arjesta. Mieluiten oltaisiin tietty lähdetty Espanjaan, mutta kalenterissa ei ollut tilaa kuin vuorokauden irtiotolle, eikä rahatkaan riittäneet kovin kauas. Onneksi on Onnibus, jolla menopaluu tällä kokoonpanolla maksoi 21 euroa (pojat olisivat halunneet junalla koska leikkivaunu, äiti kielsi koska 59 euroa meno-paluu – pitäkää säästölippunne, me halutaan perhelippu takaisin!). Cumulus oli lähettänyt kesällä kutsun viettää yö hotellissa, joten nyt tartuimme siihen tyytyväisinä.

Mitään erityistä ohjelmaa meillä ei ollut suunniteltuna. Liikuimme oikeastaan koko ajan alle kahden kilometrin säteellä, Koskipuistossa sijaitsevan hotellin ja linja-autoaseman lähellä. Olimme kyllä suunnitelleet retken ihanaan Rullaan, mutta siellä olikin ovet kiinni – onneksi tarkastin tämän ennen kuin raahasin joukkueen Finlaysonille. Mähän olen täysverinen tamperelainen, joten Tampereen-visiitteihin kuuluu aina oleellisena osana perhetuttujen ja muiden tärkeiden ihmisten tapaaminen, ja nytkin sain nauttia itseäni vähän vanhempien ja paljon viisaampien naisten seurasta, ja avusta poikien kanssa.

Lapsiperheen kannalta hotellin sijainti oli täydellinen, sillä suoraan ovesta ulos astuessa edessä oli kaikkien alle kouluikäisten eldorado, Pikku Kakkosen puisto. Lapset olivat innoissaan kuin eivät olisi ennen kiipeilytelineitä nähneetkään ja 21 Tampereen tunnista Pikku Kakkosen puistossa vietettiin neljä. Tampereella on tietysti paljon muutakin tehtävää ja nähtävää, mutta tämä riitti kyllä tälle reissulle loistavasti. Tampereen ravintolatarjonta näytti ihan älyttömän houkuttelevalta, mutta tällä jengillä en kehdannut mennä kuin Vohvelikahvilaan, joka on aina yhtä ihana. Keskimmäinen julisti ennen lähtöä lounaaksi nautitun hillovohvelin uudeksi lempiruoaksi, joka oli kuulemma parempaa kuin kakku. Siitä ei juuri kohteliaisuudet parane.

Pojista parasta oli juosta pitkin käytäviä (onneksi oltiin hiljaisena arki-iltana) ja hotelli aamupala. Kasvissyöjän lapset söivät pekonia meetvurstilla ja fiilistelivät pullaa, nakkeja ja frozen yoghurtia…aamiaisella! Mä tarjosin liikemiehille aamiaisviihdykettä juoksemalla pöydän ja buffetin väliä, onneksi ehdin lopuksi hakea itselleni lautasen kevätkääryleitä ja hedelmäsalaattia. Mä olin tosi kiitollinen siitä, että huoneessa näkyi lastenohjelmat ympäri vuorokauden, paitsi sitten kun luotin liikaa piirrettyjen lumoavaan voimaan niin kuopus näppäränä poikana avasi lukitun oven, kipitti hissille ja ajoi yksikseen aulaan istuskelemaan samalla kun autoin keskimmäistä kenkien kanssa.

Kotimatkalla bussi hajosi sopivasti keskelle Mannerheimintietä kilometri ennen Kamppia, mutta pojille täytyy antaa kiitosta suuresta seikkailuhengestä. Ihan samalla tavalla sitä kiukuteltiin ja komennettiin vaikka oltiinkin leppoisassa Hämeessä, mutta onneksi tyypit eivät jääneet märehtimään sitä vaan olivat fiiliksissä bussimatkoista (keskimmäinen on varsin kätevä mainos kun huutaa aina tavalliseen joukkoliikenteeseen joutuessaan että TAHDON ONNIBUSSIIN!), eksoottisesta hotelliyöstä, ihanilta täti-ihmisiltä saadusta huomiosta sekä suolatikuista. Ens kerralla vähän pidemmällä kaavalla, vanha kotikaupunki.