KUOLEMA

Onkohan tämä nyt taas joku surullisenkuuluisa vaihe, kun 6-vuotias puhuu vain kuolemasta.

Tai no puhuu se muustakin – Star Warsista, spagetista, vesiliukumäistä, synttäreistä ja siitä miten kaikki muut saavat pelata tabletilla paitsi hän – mutta kuolema, kyllä se on otettu mukaan joka leikkiin.

” Hänen pitää valita, joko menee tuonne tähdelle tai KUOLEE!”

” Nyt tää kuolee. Senkin pitää kuolla. Taisivat kaikki kuolla!”

” Aika hassusti kuoli tänään tää”

Joo. Nyt kun on taas pari päivää nökötetty sisätiloissa (kurkunpäätulehdus triplana, kiitos) niin tuntuu että meillä ei muusta ole puhuttukaan kuin kuolemasta. Kuuntelen sivukorvalla lasten leikkejä, samalla kun yritän kerrata sanastoa virkamiesruotsin kirjalliseen kokeeseen, ja olen ilmeisesti ylivirittynyt nyt esikoisen kuolema-taajuudelle, kun tasaisin väliajoin havahdun ”nyt se sitten taitaa kuolla, ei auta”-mutinoihin.

Onneksi leikkiseurana on 4-vuotias, jonka suhtautuminen kuolemaan on vielä enemmän business as usual kuin isoveljellään. 2-vuotias ei tietysti tajua mistään mitään ja on muutenkin sellaisessa maailmanomistajavaiheessa, että uskoo muutenkin olevansa kuolemaa suurempi voima. Tuntuu, että tilanne vaatii jonkinlaista filosofista keskustelua kuoleman syvimmästä olemuksesta, mutta pelkään että sitten herättäisin lapsissa jonkun primitiivisen kuolemanpelon tai pitäisi alkaa keksiä selityksiä sille, mitä tarkalleen ottaen tapahtuu kuoleman jälkeen. Kun en oikein tiedä itsekään.

En tiedä, mistä tämä aihe on nyt lasten leikkeihin tullut.

En muista, koska meillä olisi viimeksi ollut hautajaisia. Tai kuolema olisi muutenkaan koskettanut kovin läheltä. Televisiosta katsotaan lähinnä Pikku Kakkosta, jossa ei kai ole mitään Kuolema-teemaviikkoa lähiaikoina ollut. Kuolemasta on puhuttu lähinnä arkipäiväisissä yhteyksissä, tyyliin kuoleeko jos juoksee auton alle tai saa sähköiskun.

No, leikkikööt kuolemaa. Oikeastaan lasten asenne on varsin lohdullinen, koska leikki jatkuu huolettomasti vaikka se lempilegoukko menisi ja kuolisikin. Tulee varmasti iloisempienkin vaiheiden aika.

ELÄN SYÖDÄKSENI, ETENKIN ESPANJASSA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sunnuntaisin katsotaan Sinkkuillallista. Kyseinen ohjelma on tosi-television aatelia, ja yleensä sitä katsoessa tulee nälkä. Ja kun sunnuntaisin tulee monta jaksoa putkeen, on Sinkkuillallinen-maratonin jälkeen ihan välttämätöntä syödä. Tänään tilannetta on hoidettu pähkinäisellä nuudelisalaatilla, jäätelöllä ja karjalanpiirakoilla. Jos viikolla syöminen jää kaiken kiireen ja säädön takia vähän vähemmälle, niin kalorivaje on kyllä korjattu viimeistään sunnuntai-iltaan mennessä.

Ja Espanja, kohta pääsee sinne SYÖMÄÄN!

Mulle on vieläkin vähän mysteeri, mitä ”tavalliset espanjalaisperheet” syövät kotonaan. Ruokakauppojen valikoiman perusteella tietenkin ihan hitokseen ilmakuivattua kinkkua, juustoja, leipää, grillattua kanaa ja kuivattua turskaa eli bacalaoa. Bacalao on mulle ollut aina melkoinen mysteeri, koska se on erittäin suosittua myös esimerkiksi Karibialla ja Portugalissa – maissa, joilla riittää rantaviivaa ja tuoretta kalaa meret pullollaan. Empiirisen tutkimukseni perusteella espanjalaisessa kotikeittiössä myös uppopaistetaan paljon asioita, sillä kerrostalomme kierrätyspisteellä on erikseen oma laatikko ruokaöljylle.

Eikä meidänkään arkiset ateriat niin kauheasti eroa asuimme sitten Espanjassa tai Suomessa. Poikien lempiruoka on askeettisesti riisi ja kana, minä yritän epätoivoisesti tuputtaa niille kasvispihvejä tai sosekeittoa ja joskus saan lapset hetkeksi kasvissyöjiksi tekemällä pinaattilettuja, muuten he syövät usein pastaa ja pizzaakin, jos mummi on sitä paistamassa. Sekä minä että Käytännön Mies ollaan aika kunnianhimottomia kokkeja, ja olinkin Espanjassa ilahtunut kun pakastehyllystä löytyi samat kalapuikot ja pakastepizzat huonon päivän varalle. Kun valikoiman poikkeavuuteen tottui ja lakkasi haikailemasta kermoja ja oppi iloitsemaan jumalattomasti papuvalikoimasta, maiden välinen ero näkyi lähinnä kuitissa. Kolmen erinomaisella ruokahalulla varustetun lapsen äiti kannattaa olla Espanjassa.

Mutta sitten ne ravintolat. Niitäkin on toki montaa tasoa ja La Línean kuppiloista suurin osa tarjoaa aika tylsiä tapaksia, joissa pääosassa on lähinnä majoneesi. Mutta kesäksi rannalle aukeavat ravintolat paistavat kalaa avotulella, a la plancha, ja muutama vakiopaikka kotikaupungissa tarjoaa tajunnanräjäyttäviä tapaksia. Sen lisäksi on tietenkin euron churrot ja kotimme vieressä olevassa kopissa myytävät neljän euron hintaiset uuniperunat, jotka painavat oikeasti täytteineen noin 16 kiloa. Ja koska ravintolassa syöminen on halpaa, on piipahtaminen lasilliselle ja paahdetulle parsa-annokselle vaivatonta – silloin ei aina edes ärsytä se, jos ruoka ei varsinaisesti tee vaikutusta. Suomessa olen lähes tulkoon lopettanut lempiharrastukseni ravintolassa syömisen, koska pettymykset olivat niin kalliita, että ulkona syöminen alkoi enemmän ärsyttää kuin ilahduttaa.

Vuoden aikana olen oppinut syömään vuohenjuustoa. Olen urhoollisesti yrittänyt siedättyä myös sienille, mutta siihen en ole vielä pystynyt. Toisaalta Espanjassa ei haittaa olla nirso, koska lempiraaka-aineitani löytyy lähes tulkoon aina: Tuoretta tonnikalaa, munakoisoa, parsaa, kukkakaalia ja avokadoja. Sen lisäksi leipä- ja leivoskulttuuri on lähellä sydäntäni. Mitenkään maailman helpointa ei ole olla kasvissyöjä, edes tällainen puolivillainen vegetaristi, Espanjassa, jossa munakoisogratiiniin on ihan periaatteen vuoksi pakko tunkea kanaa, mutta Espanjassa jotenkin syömisen nautinnollisuus korostuu. Siihen voi liittyä tietenkin vieraalla maaperällä oleminen, arjen stressittömämpi olemus sekä ravintoloiden huokea hinta, mutta en malta odottaa kun pääsen taas ruokalomalle etelään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

MEIDÄN MATKIKSET

Ajattelin, etten enää suuremmin kirjoittele tällaisista lapsiperhe-elämän materiaalisista puolista, kuten vertaile välikausihaalareita tai hifistele kantoliinoja, mutta ajattelin nyt kuitenkin kertoa käyttökokemuksemme meidän matkarattaista, koska niiden perään huutelin itsekin vajaa vuosi sitten ja joku oli päätynyt blogiin samaa googlaamalla. Koen siis, että on melkein kansalaisvelvollisuuteni sanoa pari sanaa noista Britax B-Agile 3-kärryistä.

No, vuosi sitten luovuttiin kaikista järeämmistä rattaista eli traktorimallisista Teutonioista sekä melkein viiden vuoden ajan uskollisesti palvelleista Phil & Tedsin tuplista, jotka olivat hinta-laatusuhteeltaan varmaan yksi elämäni parhaista hankinnoista. Tilalle tulivat lähinnä edullisen hintansa (eipähän harmita jos menee rikki esimerkiksi lentokoneessa) perusteella Britaxin B-Agile 3:t, kolmipyöräisenä ja mustana mallina. Mulle rattaissa on yleensä ollut tärkeää hyvä työnnettävyys, että yhdelläkin kädellä pystyy ohjailemaan, kompaktius koska kuljetaan paljon julkisilla ja Espanjassa taas kadut ovat kapeita ja kuoppaisia sekä se, että saan nopeasti kasaan. Muuten en ole ollut kovin perehtynyt eri rattaiden teknisiin ominaisuuksiin vaan teen valintani lähinnä googlettamalla muiden kokemuksia.

No, matkikset ovat olleet nyt erittäin ahkerassa käytössä melkein vuoden ajan ja niillä on kuljettu varmasti satoja kilometriä. Kuten kuvissakin näkyy, vaikka matkikset ovat ensisijaisesti 2-vuotiaan kulkuneuvo, myös pidemmillä kaupunkikierroksilla ja vaelluksilla saattaa myös 4-vuotias vuorollaan levätä rattaissa. Ulkomailla, jossa päivän mittaan kävelykilometrejä tulee helposti yli kymmenen toimivan julkisen liikenteen puuttuessa, on toimiva kombo yleensä Manduca (toinen hinta-laatusuhteeltaan loista ostos vuodelta 2010!) ja matkarattaat, joissa sitten tarpeen vaatiessa voidaan vaihdella kahden nuorimman paikkoja.

Britaxien yksi parhaita puolia on helppo kokoaminen ja kasaaminen. Ne saa näppärästi yhdellä kädelläkin kasaan, mikä on erinomainen ominaisuus esimerkiksi kun lentokentällä yrittää toisella kädellä estää kolmikkoa katoamasta jonnekin turvatarkastuksen taakse. Ne menevät pieneen tilaan ja vastaavasti ne saa käyttövalmiiksi muutamissa sekunneissa. Ne tuskin ovat huomattavasti pienemmät kuin muut matkarattaat, mutta lapsen matkustusmukavuus ja toisaalta mahtuminen busseihin tai Espanjan hieman haastaville jalkakäytäville ovat melko optimaaliset. Tykkään myös suhteellisen isosta tavarakorista, koska meillä kauppareissut tehdään useimmiten jalan ja rattailla.

Kolmipyöräiset rattaat ovat olleet tähän asti tosi ketterät, mutta nyt etupyörä on alkanut jumittamaan ja alkanut viedä vaunuja ihan muualle kuin minne yritän niitä työntää. Tämä ongelma toivottavasti ratkeaa pienellä huollolla, koska muuten voin unohtaa yhdellä kädellä ohjailun – nyt vaatii aika paljon voimaa pitää rattaat radallaan. Jo ennen tätä jumitusongelmaa haasteena oli tietyt lattiapinnat, joilla etupyörä (jota en oikeastaan koskaan pidä lukittuna) lähti elämään omaa elämäänsä. Opin tosin jo välttelemään tiettyjä kauppoja rattaiden kanssa, kun tiesin että siellä oli mahdoton kantaa ostoskoria ja työntää samalla toisella kädellä matkiksia.

Emme ole kokeilleet yhdistää turvakaukaloa näihin Britaxeihin, mutta sekin kai lienee teoriassa mahdollista. Meillä ei myöskään ole käytössä turvakaarta – sille ei liiemmin ole tarvetta, ja toisaalta sen asentaminen oli tälle blondille jotenkin aivan liian monimutkaista ja jäi sitten tekemättä. Kuomu on muuten tosi hyvä, on suojannut erinomaisesti kyytiläistä auringolta! Selkänoja on hyvin säädettävissä, mutta systeemi ei ole mikään helpoin käyttää esimerkiksi yksikätisenä. Plussaa siis siitä, että säädettävyys on vapaa eli ei vain tiettyihin kulmiin menevä, miinusta siitä, että systeemi ei toimi aina.

Tilasin matkikset aikoinaan Ozbabysta. Olen päätynyt Ozbabyn asiakkaaksi useaan otteeseen ja ollut tähän saakka supertyytyväinen asiakaspalveluun, jossa on kärsivällisesti neuvottu joskus perjantai-iltanakin mistä napista painamalla tapahtuu mitäkin. Pieni pettymys kuitenkin koettiin, kun rattaiden työntöaisan pehmuste mystisesti siirtyi työntöaisan toiselle puolelle. Tämä siis oli oikeasti täysi mysteeri, sillä pehmuste oli niin jämäkästi paikoillaan että sitä ei edes kahden aikuisen voimin pystynyt liikuttamaan, mutta eräänä aamuna se oli valahtanut pois sijoiltaan. Olin useaan otteeseen yhteydessä Ozbabyyn aiheen tiimoilta, koska vinksahtanut pehmuste vaikuttaa jossain määrin käyttömukavuuteen, mutta apua ei herunut. Konsultoitiin maahantuojaa, joka vetosi siihen että pehmusteen siirtyminen on mahdotonta (no niin se meistäkin oli!) ja sen jälkeen kukaan ei enää vastannut yhteydenottoihin tai ottanut kantaa asiaan. Joten asian selvittely jäi ilmaan ja nyt pitää vaan itse kehitellä jokin ratkaisu ongelmaan.

Mutta tässä nyt näitä kokemuksia. Kyllä me on näillä matkiksilla kierretty maailmaa sen 170 euron edestä ja oltu periaatteessa oikein tyytyväisiä, eli omassa hintaluokassaan varmasti hyvä vaihtoehto (en tosin tiedä, onko tätä mallia edes enää saatavilla…). Mutta tunnustan, että odotan innolla aikoja kun pärjätään jo kokonaan ilman matkarattaita.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

HEI ME HARRASTETAAN

Syksy, ja seinäkalenteri on taas täynnä. Jossain vaiheessa vannoin, että meidän lapset eivät harrasta mitään ennen kuin kykenevät itse kulkemaan treeneihinsä, harkkoihinsa tai mihin nyt ikinä menevätkään harrastamaan. No, tästä periaatteesta lipsuttiin tietysti jo vauvauinnin aikoihin (käytiin jokaisen lapsen kanssa Folkhälsanilla, suosittelen lämpimästi) eivätkä ne periaatteet ole pitäneet myöhemminkään. Nytkin listalta löytyy sekä isoimman että keskimmäisen uimakoulut, keskimmäisen ja kuopuksen tanssitunnit sekä esikoisen koris, josta tosin tuskin tulee säännöllistä harrastusta.

IMG_7639.jpg

Postauksen valokuvat ovat viimesyksyn värikylvystä. Se järjestettiin Itä-Helsingissä Musikanteilla ja ohjaajana oli iloksemme tuttu tyyppi, joka on vetänyt vauvojen värikylpyjä myös Kiasmassa – sielläkin on isompien poikien kanssa käyty, täältä löytyy aikataulut sinne. Me tykättiin myös Musikanttien versiosta, sillä useamman kerran kokoontuneeseen värikylpyyn sai ottaa myös isommat sisarukset mukaan ja heille järjesteltiin omaa touhua samalla kun vauvat ja taaperot kierivät marjoissa ja perunajauhoissa. Harrastuksissa olen aika paljon arvostanut sitä, että siskot ja veljet voivat tulla vähintään kentän laidalle pelaamaan Angry Birdsiä, koska lastenhoidon aikatauluttaminen ei ole aina ihan yksinkertaista.

IMG_7649.jpg

Uimakouluissa olemme luottaneet Urheiluhalleihin, joiden uimakouluissa olemme uskollisesti käyneet – huolimatta epäinhimillisestä kello 6.15 ilmottautumisajasta – jo kolmisen vuotta. Ensin Ompun kanssa perheuimakoulussa, sitten hän on käynyt yksin alkeet ja on nyt alkeisjatkossa, ja on Pampulan vuoro päästä vanhemman kanssa perheuimakouluun. Olemme olleet todella tyytyväisiä opettajiin, järjestelyihin ja ennen kaikkea siihen, että nyt meillä asuu 6-vuotias vesipeto joka ui, sukeltaa ja on välillä vähän turhankin rohkea pulikoija. Tanssimassa taas käydään Helsingin työväenopiston järjestämillä tunneilla: Minä ja 2-vuotias vanhempi-taapero-tanssissa, jossa kävin viime syksynä keskimmäisenkin kanssa, ja 4-vuotiaan kanssa heilutaan vanhempi-lapsi-Afrotunneilla. Työväenopiston kursseissa on parasta mun mielestä hinta: Nämä harrasteet maksoivat kumpikin 18 euroa, joten yhdelle 45 minuutin tanssisessiolle tulee hintaa 3-5 euroa. Vetäjien taso vaihtelee hieman, mutta eipä me levottomien uhmaikäisten kanssa mitään Joutsenlampea odotettukaan oppivamme – näissä harrasteissa itselleni on tärkeintä ollut yhteinen aika lapsen kanssa, tekemisen riemu ja onnistumisen ilo.

img_7652

Yksi periaate, josta olen kuitenkin pitänyt kiinni, on se etten ole alkanut futismutsiksi. Omppu kävi jalkapallokerhossa kerran 2-vuotiaana ja se oli sellainen fiasko, että edes henkeen ja vereen potkupalloa rakastava isä ei enää yrittänyt patistaa poikaansa pallon perään. Eikä vika ole lajissa, vaan siinä että yritän välttää harrastusta, joka vaatisi pitkäaikaista sitoutumista joukkueeseen (kyllä, tiedän että lapselle oma jengi olisi mahtava asia) tai vanhempien panostusta (ei, eihän kaikkien ole pakko leipoa mokkapaloja joukkueen myyjäisiin, mutta en kestäisi sosiaalista painetta) tai heräämistä viikonloppuisin seisomaan kentän laidalle kannustamaan koko turnauksen ajaksi. Osallistun mielelläni itse harrastuksessa lapsen kanssa, mutta jo nykyisen elämäntilanteen takia olemme suosineet kausi- ja kurssiluenteisia juttuja. Omppu kävi nyt kerran kokeilemassa koripalloa ja piti siitä kovasti, mutta jälleen kerran tuntui hieman hankalalta sitoutua säännölliseen ja jatkuvaan harrastukseen, joka ei ollut ihan halvimmasta päästä. Vaikka toki edullinen, kun olen kuullut mitä ystäväperheissä maksetaan sirkuskouluista, muskareista, teatterikerhoista, luistelusta tai ratsastuksesta.

IMG_7666.jpg

Aika tiiviin aikataulun väleistä olen yrittänyt löytää aikaa myös omille harrastuksille, joita periaatteessa olen yrittänyt priorisoida:  Hyväkuntoinen ja energinen äiti on tärkeämpi lapsille kuin 3-vuotiaana aloitettu valmentautuminen huippu-urheilijaksi. Nyt olen kuitenkin, ensimmäistä kertaa vuosiin, hukannut oman liikunnaniloni. Tekisi mieli oikeastaan laittaa koko salikortti kuivumaan, koska jotenkin jumppaan meneminen on tuntunut varsin vaikealta, vaikka talo tarjoaa lastenhoidonkin. Menisin mieluummin pitkille kävelyille metsään tai uimaan, mutta valitsen kuitenkin bodypumpin tai zumban koska olen niin pihi, että haluan vastinetta kuudenkympin kuukausimaksulle. Ja pelkään, että ihan heti en saa jäsenyyttäni tauolle tai irtisanottua, vaan kuntosali tahtoo kynsin ja hampain pitää kiinni asiakkaistaan. Ensilauantain puolimaraton jää varmasti juoksematta, koska en ole lenkkeillyt Suomessa juuri ollenkaan, mutta korjaan asian viimeistään joulukuussa kun pääsen tutulle rantaraitille Espanjassa.