Viimeiset kymmenen vuotta eivät ole tehneet kovin hyvää aivoilleni. Vaikka toki tässä kuluneen vuosikymmenen aikana olen vaihtanut villin nuoruuden kolme kertaa viikossa tapahtuvan tissuttelun liki absolutismiin, olen kuitenkin saanut kolme lasta (aivan varmasti älykkyysosamäärää laskeva tekijä), nukkunut noin kuuden tunnin katkonaisia yöunia viimeiset kuusi vuotta sekä ajautunut niihin äläedessanositänimeä-vuosiin, jolloin kauppaan mennessä tarvitsee olla ostoslista pelkkää maitoakin varten, koska muuten pyörin hyllyjen välissä vielä seuraavana päivänäkin miettien, mitä oikeastaan tulin alunperin hakemaan.

Sitten on tämä helvetin internet, joka ei ainakaan ole auttanut asiaa. Jos keskittymiskyky oli ennestäänkin kuin kultakalalla, niin nyt älypuhelin ja läppäri ovat vieneet lopullisesti kaiken pitkäjännitteisyyden. Kun perusluonne on utelias mutta kärsimätön, on ihan kamalaa että käsillä on jatkuvasti jotain uutta. Siinä missä se viimeisen viiden kilon laihduttaminen olisi kivaa, niin henkisesti suuremmasta kuormasta pääsisin eroon jos muuttuisin allergiseksi älypuhelimelle tai vierottautuisin siitä jotenkin muuten. Ja niinäkin hetkinä, kun akku on loppu, ei ole verkkoa, olen unohtanut puhelimen kotiin tai ihan tietoisesti yritän keskittyä netin ulkopuoliseen maailmaan, huomaan käyväni läpi loputonta to do-listaa päässäni, sovittelevan aikatauluja ja kuumeisesti miettiväni ainakin kuutta eri asiaa yhtä aikaa, pääsemättä tietenkään tällä taktiikalla eteen päin yhtään missään.

Olen yrittänyt meditoida. Oikein siis yrittänyt, istunut lootusasennossa, puristanut silmiäni kiinni, hengittänyt niin syvään sisään ja ulos että on meinannut taju mennä ja kaikin mentaalisin voimin työntänyt pois kaikkia aivoihin tunkevia ajatuksia. Ei ole muuten sujunut kovin hyvin. Tiedän, että tämä vaatisi tosi paljon harjoittelua. Ei liene kovin hyvä selitys, että ei malta opetella meditoimaan? Ettei oikein jaksais vaan istua ja hengitellä, kun se on niin tylsää? Viime syksynä kyllä mummin kanssa kuunneltiin Oprahin ja Deepak Chopran (oikeasti paljon toimivampi konsepti kuin miltä kuulostaa) sellaista kahden viikon meditaatioharjoittelunharjoitusta, mutta Oprahin viisaista, joskin varsin itsestäänselvistä sanoista, ja Deepakin rauhoittavasta äänestä huolimatta aloin silti joko skannata seuraavan viikon kauppalistaa tai nukahdin. Nukkuminenhan on toki rentoutumista mitä suuremmassa määrin, mutta kyllä nämä samat kelat pyörivät unissakin.

Olenkin tässä todennut, että jos haluan tyhjentää mieleni, en voi vain istua paikoillani. Meditaatio siinä klassisessa muodossa, jossa istutaan risti-istunnassa ja tietoisesti tyhjennetään pää – no, se ei vain onnistu. Vielä. Juuri nyt, tässä elämänvaiheessa, on ollut tärkeämpää saavuttaa se zen-tila helposti. Tämähän tietenkin sotii meditaatioideologiaa vastaan, mutta näillä mennään. Tunnen itseni sen verran hyvin, että unohtaakseni kaiken yleensä mielen päällä pyörivän tarvitsen fyysistä toimintaa. Oli se sitten joogaa, jumppaa tai uintia, niin istuskelua ja tiibetiläisen huilumusiikin kuuntelua se ei ole.

Oma suosikkini on kävely. Jos saan liikkumiseen yhdistettyä luonnon (ja mielellään olosuhteet, jossa en voi tuijottaa puhelintani samalla) niin aletaan lähestyä kristalliluolia. Vaikka lenkille lähtiessä aivot olisivat ylikuumenneet ja ylipäänsä pois koneen äärestä lähteminen tuntuu vaikealta, koska on niin helvetisti kaikkea tehtävää, niin viimeistään puolen tunnin päästä olen siirtynyt luovempaan, rauhallisempaan ja määrätietoisempaan mielentilaan. Jos jotain ajattelen, ajattelen yhden ajatuksen kerralla loppuun enkä yritä käsitellä kymmentä asiaa. Parhaimmillaan en tietenkään ajattele vaan tuijotain maisemaa, hikoilen ja iloitsen siitä hetkestä, missä juuri silloin olen. Enkä kaipaa minnekään muualle.

Nämä valokuvat ovat Gibraltarinvuorelta, joka on ehdottomasti yksi parhaita paikkoja päästä eroon levottomuudesta. Jyrkkää vuorenrinnettä noustessa täytyy keskittyä jaksamiseen, alas päin tullessa voi ihastella maisemia aina Afrikkaan asti, moikata apinoita, kuunnella heinäsirkkoja, lintuja ja lentokoneita, ja vain kävellä, koska muutakaan vaihtoehtoa alaspääsemiseksi ei ole. Vuorelle kiipeäminen on ehdottomasti ensimmäisiä asioita, mitä tahdon tehdä kun taas pääsemme etelään. Hankin vähän nolot ysärihenkiset nilkkapainotkin Tigeristä kahdella eurolla tätä tarkoitusta varten.

Muita suosikkeja ovat mustikkametsä, lähiön kadut sateisena syysiltana ja vanha työmatka polkupyörällä auringonnousun aikaan. Lopetin nyt sitten salikorttini, koska tuntui etten ryhmäliikunnasta saanut enää samaa hyvänolon tunnetta ja kaipasin sen sijaan konkreettisesti metsään, raittiiseen ilmaan tuulettamaan mieltäni. Koko perhettä vaivaava koirakuume on omalla kohdallani erityisen korkea, koska koiran kanssa on joka päivä pakko lähteä pihalle ja vähän lähikauppaa pidemmälle. Olenkin harkinnut koiran lainaamista joltain naapurilta, että voisin hyvällä syyllä lähteä rämpimään Viikin pelloille tai kodin lähellä sijaitseville saarille. Ja ehkä, ehkä joskus kymmenen vuoden päästä olen tarpeeksi vanha ja viisas, vähän kärsivällisempi tai sitten niin väsynyt tähän virikkeiden määrään, että olen lopulta valmis opettelemaan meditoimaan paikoillani.