Äidit, jotka haluavat lastensa parasta. Äidit, jotka toivovat tyttärilleen huolehtivia aviomiehiä. Äidit, jotka haaveilevat lapsenlapsista. Äidit, joiden elämään on aina kuulunut ympärileikkaus: Riitti, jolla on varmistettu tyttärien koskemattomuus hääyöhön asti; toimenpide, joka on lisännyt lapsen arvoa avioliittomarkkinoilla; operaatio, joka on tehnyt tytöstä puhtaan ja siveellisen.

Meidän silmissä se on tietenkin jotain ihan muuta. Brutaali ihmisoikeusrikkomus, joka vaarantaa nuorten naisten terveyden ja jopa hengen, tuottaa kipua ja aiheuttaa tulehduksia koko naisen elämän ajan, vie ilon seksistä, tekee synnytyksestä usein surullisen perhetapahtuman. Tällä hetkellä maailmassa on noin 200 miljoonaa ympärileikattua naista,ja 44 miljoonaa näistä silvotuista on alle 15-vuotiaita.

Kun kutsu kävi Solidaaruus-järjestön aamiaistilaisuuteen, jossa puhujana toimisi järjestön silpomisenvastaista työtä paikan päällä Afrikassa johtava Airi Kähärä sekä valokuvaaja, journalisti ja dokumentaristi Meeri Koutaniemi, olin täpinöissäni. Aihe koskettaa monelta kantilta, eikä vähiten siksi että luen pitkänä sivuaineena kehitysmaatutkimusta ja käytin kesän juuri opiskellen sukupuoleen, seksiin, valtaan ja uskontoon liittyviä kysymyksiä etenkin afrikkalaisessa kontekstissa. Enkä ollut unohtanut Koutaniemen valokuvia itse ympärileikkausoperaatiosta, jotka julkaistiin Helsingin Sanomissa muutama vuosi sitten – raa’at ja realistiset kuvat saivat monen sunnuntaiset aamukahvit kurkkuun ja nostattivat keskustelua, valitettavasti tosin enemmän lasten yksityisyydensuojasta kuin itse ympärileikkauskulttuurista.

Aamupala oli kuitenkin muutakin kuin kroisantteja ja Koutaniemen fanittamista. Kähärän kokemuksen kenttätyöstä sekä Koutaniemen pysäyttävät valokuvat ja tarinat kohtaamisista niin silpomiselta paenneista, yhteisönsä hylkäämiksi joutuneista tytöistä kuin isästä, joka on päättänyt tytärtensä silpomisesta, ensin vetivät hiljaiseksi ja sen jälkeen herättivät vilkkaan keskustelun. Kun puhutaan yli 2000 vuotta vanhasta ilmiöstä, joka ei ole sidoksissa uskontoon ja jonka muodot vaihtelevat pienistä klitoriksen nirhaisuista kaikkiin ulkoisten sukuelinten poistoon ja käytännössä katsoen alapään kiinniompelemiseen, ei ole yksinkertaisia tai helppoja tapoja muuttaa perinteitä.

Solidaarisuus-järjestöllä oli kuitenkin hyviäkin uutisia: Määrätietoinen, jo kymmenen vuoden ajan jatkunut työ paikallisten järjestöjen kanssa, alkaa tuottaa tulosta. Hitaasti, ja toivottavasti myös varmasti, tätä tapaa aletaan kyseenalaistaa. Tyttöjen silpomista vastustava työ ei ole vain Solidaarisuuden tehtävänä, mutta mikäli haluat olla mukana tukemassa ruohonjuuritasolla tapahtuvaa asennemuutosta, tiedotusta ja naisten voimauttamista, voit alkaa kuukausilahjoittajaksi. Omien kehitysyhteistyökokemusten, niin itse työssä kuin opinnoissakin, jälkeen ovat nykyisen hallituksen kehitysyhteistyörahoitukseen kohdistuneet leikkaukset tuntuneet todella järkyttäviltä (eivät tietenkään kovin yllättäviltä, koska tämä hallitus) ja traagisilta. Se pitkäjänteinen työ, mitä kansalaisjärjestöt tekevät paikan päällä, kouluttaen, tiedottaen ja paikallisia yhteistyökumppaneitaan tukien, on jatkuvasti vaarassa politikoinnin takia. (Kyllä, voimme keskustella joskus kehitysavun valumisesta korruptoituneille hallituksille ja työntekijöiden Audeihin, mutta ei juuri nyt.)

Ja jos ei voi lahjoittaa, voi aina puhua. Aihe on suomalaisessakin yhteiskunnassa tabu, vaikka maahanmuuttajaväestön myötä se koskettaa erityisesti terveydenhuollon henkilökuntaa. Se on yksi suurimmista syistä korkeaan lapsi- ja äitikuolleisuuteen, ja se vaikuttaa miljoonien perheiden elämään. Tarkoitus ei ole stigmatisoida silvotuksi joutuneita naisia, sillä he ovat muutakin kuin kulttuurinsa uhreja tai traumatisoituneita selviytyjiä, vaan rohkaista heitä katkaisemaan kierre. Synnyttämään sukupolvi, jossa yksikään tyttö ei joudu partakoneenterällä pahoinpidellyksi.

PS. Kuvat ovat tietenkin upean Meeri Koutaniemen, jolta ilmestyy tulevaisuudessa kirja, joka käsittelee ympärileikkauskulttuuria ympäri maailmaa.