TATUOINTIKUUME

Kun joulukuussa kävin monen vuoden tauon jälkeen ottamassa uuden kuvan ihoon, muistin taas sen miten koukuttavia tatuoinnit ovat. Tai oikeastaan, jos en olisi 15-vuotiaana kuvitellut alkavani isona jonkinlaiseksi valaskuiskaajaksi ja sen kunniaksi tatuoinut delfiininkuvaa takapuoleeni – kyllä, klassinen tramp stamp – ja sen jälkeen ottanut vielä pari muuta kuvaa villeinä nuoruusvuosinani, niin en haluaisi ottaa yhtään tatuointia. Mutta kun on ottanut yhden, kaksi ja kolmannenkin, niin voi samantien tatuoida vaikka koko naaman. Tai ei nyt ehkä kasvoja, mutta tatuointejen osalta olen taipuvainen ääripää-ajatteluun: Joko ei yhtään tai sitten ihan helvetin monta.

Näyttökuva 2016-08-03 kello 22.26.23.png
Kuva Instagramista @lunamilatattoo

Olen alkanut tässä kolmenkympinkriisissäni haaveilla niinkin radikaalista ratkaisusta kuin puolihihasta, eli käden tatuoimisesta kokonaan kyynärpäästä olkapäähän. Instagramin tatuoijien omat tilit ja erilaiset hashtagit ovat olleet ahkerassa käytössä kun olen etsinyt inspiraatiota – kun kyseessä on jo isomman ihopinta-alan peittäminen, ei tee mieli hosua. Kärsinkin lähinnä valinnanvaikeudesta: Kun otin ensimmäisen tatuointini vuonna 2001, olivat vaihtoehdot vielä pitkälti tribaali, piikkilanka tai ankkuri. Tai sitten perhonen tai joku merieläin, mihin itsekin omaperäisesti päädyin. Hävettää vähän myöntää, että oman tatuoinnin kuva on netistä kopioitu – 2000-luvun alussa ei googlailu antanut kauheasti vastauksia, joten valitsin alaselkää koristavan delfiinin ehkä noin kymmenen piirustuksen joukosta. Ja marssin sitten karibialaisen kynsistudion takahuoneeseen, jossa joku paikallinen kloppi tärisevin käsin vei mun tatuointineitsyyden aivan liian syvälle piikittäen. Olen lähinnä iloinen, etten saanut kaupan päälle mitään hepatiittia.

Näyttökuva 2016-08-03 kello 22.33.38.png
Kuva Instagramista @lunakreativa

No, nythän tatuoinneista on tullut melkein taidetta ja tekniikoita on joka lähtöön: On geometristä, ristipistoa, vesiväritatuointeja, pistetatuointeja… Laji on kehittynyt valtavasti ja tuntuu, että nykyään tatuoijat ovat kunnianhimoisempia käsityöläisiä, eikä vaan isketä automaattisesti sitä kiinalaista kirjainta lapaluuhun ja toivoteta hyvää loppuelämää. Joten kun olen nyt alkanut haaveilla uudesta kuvasta, en tiedä mitä ottaisi! Oma maku on valitettavasti tatuointejen osalta tosi kliseinen – kompassia, kukkia, lisää eläinaiheisia kuvia – ja luultavasti päätöksen tekeminen kestää niin pitkään, että olen lopulta liian ryppyinen tatuoitavaksi.

Näyttökuva 2016-08-03 kello 22.40.47.png
Kuva Instagramista @samdottori

Mutta ennen kuin hankin mitään uutta, aion ekologisten periaatteideni pohjalta korjata hieman vanhaa: Vaikken varsinaisesti sitä ensimmäistä tatskaani kadukaan, enkä ole niin notkea että joutuisin sitä ikinä itse katselemaan, saa delfiini pian päällensä peitekuvan. Myös yläselässä siellä täällä olevat kukat olisi tarkoitus saada yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi jollain lisävärillä, ja nilkan kukkaistatuointia korjata vähän ronskimmin. Jo pelkästään näiden toteuttamiseen menee niin paljon aikaa ja rahaa, että ehdin varmaan kasvaa yli tästä ikäkriisistäni ja pitäytyä puolihihoissa vain vaatteiden osalta.

Näyttökuva 2016-08-03 kello 22.44.13.png
Kuva Instagramista @coenmitchell

Sen lisäksi Espanjassa ehdin hieman kyllästyä tatuointeihin. La Líneassa, joka tosiaan ei ole mikään korkeakoulutettujen ihmisten kylä, jokaisella vastaantulijalla oli tatuointi. Tai kymmenen tatuointia. Isoja, korneja ja aika kulahtaneita, jos nyt muiden kuvia saa kritisoida. Etenkin uimarannalla ehti hyvin huomioida mikä oli paikallisen tatuoijan tyyli: Oli paljon kasvokuvia perheenjäsenistä, reisiin kirjoitettuja rukouksia, kissankokoisia nimikirjaimia. Sama päti silikonirintoihin: Kun niitä oli – erityisesti sellaisia epäluonnollisen isoja kumipalloja – lähes kaikilla, ne eivät enää herättäneet ihailua vaan oikeastaan vastareaktiona aloin kaivata luonnollisuutta. Suomessa ihmisten tatuoinnit ovat yleensä, hyvästä syystä, vaatteiden alla piilossa, mutta koko päivän tuijotettuani toisten rukousnauhoja, ikoneita olkapäissä tai leopardipilkkuja rintalastassa iski puhtaan ihon ikävä.

Näyttökuva 2016-08-03 kello 22.49.59.png
Kuva Instagramista @ralfremustattoo

Suhtaudun tatuointeihin samalla lempeydellä kuin menneisyyteeni muutenkin: Ihan hirveästi ei kannata harmitella vaan lähinnä yrittää oppia omista virheistä. Eikä ne tatuoinnit nyt mitään massiivisia mokia ole olleet, mutta kyllä siinä teini-iän itseriittoisessa vaiheessa olisi voinut etsiä muitakin tapoja olla uniikki lumihiutale kuin printata ensimmäinen netistä löytynyt delfiininkuva (onneksi sentään tämän väkerryksen kanssa ei tarvitse murehtia tekijänoikeuksista) ja mennä santiagolaisen ostarin hämärimpään kellarikomeroon tatuoitavaksi. Ainakin toimin hyvin varoittavana esimerkkinä pojille: Jos he joskus haluavat tatuoida itseään niin saavat odottaa täysi-ikäisiksi ja silloinkin suosittelen odottamaan ainakin vuoden ennen kuin ryhtyvät tuumasta toimeen – ja nimenomaan vuosi siitä, kun on päättänyt mitä ja minne haluaa itseensä ikuistaa. Mutta ehkä jo ensi kuussa palkitsen itseni puolimaratonista vaihtamalla delfiinitatuoinnin 15 vuoden jälkeen nuorempaan.

5 kommenttia artikkeliin ”TATUOINTIKUUME

  1. Ajattelen myös, että tatuoinnit kertovat elämästä ja oman elämän eri vaiheista ja näin ollen kerroksellisuus saisi periaatteessa näkyä. Olen kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen siihen, ettei yläasteiässä tullut lähdettyä mukaan villitykseen esim. tatuoimalla koko alaselän tai rintakehän kokoista tribaalia.

    Niinä hetkinä, kun ihmisten tatuoinnit näkyvät, on myös ihan tosi kivan näköistä, jos hommassa on joku juju ja kropan peittävät kuvat ovat jotenkin samassa linjassa keskenään.
    Se siitä kerroksellisuudesta siis – peittokuvat kunniaan!

    Sen jälkeen, kun otin puolikkaan hihan kokoisen tatuointini, olen kyllä rohkaistunut enkä enään ottaisi mitään pientä piiperrystä. Koollakin on siis väliä 😉

    Inspiroivia suunnitteluhetkiä ja mielenkiinnolla odotan ennen-ja jälkeen kuvia 😀 !

    Tykkää

    1. Joo, tavallaan tämä alkeellinen delfiini on ihan sympaattinen, mutta mulla oikeastaan on niin monta tatuointihaavetta, että loppuu tila kesken: En halua ihan varpaista korviin olla musteessa, ja pitää kuvat jollain tavalla piilotettuna, joten epäsuosikkien kohtaloksi tulee uuden kuvan alle jääminen.
      Mutta joo, no more piiperrys, isommalla saa näyttävämmänkin ja tarkoitus ei ole tatuoida mitään minimaalisia salaviestejä kroppaan.

      Tykkää

  2. Elina

    Tatuointi-intoa en jaa (ei vaan oo ollenkaan mun juttu), mutta suunnitteluinnolle vahva nyökyttely taustalta. Kyllä se on vain paras osuus, kun taivas on auki, ja kaikki vielä edessä. Ainakin riittävän pienissä määrin.

    Tykkää

    1. Kyllä, suunnittelu on usein parasta kaikessa. Tai varmaan luonnekysymys, mutta mä tulen onnelliseksi jo monen asian miettimisestä, vaikka ne haaveet tai suunnitelmat eivät koskaan edes toteutuisi – erityisesti matkasuunnitelmista, mutta tatuointihaaveissa on pienempi budjetti :D.

      Tykkää

  3. Päivitysilmoitus: vaihtovuosi – Periaatteen Nainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s