Kun joulukuussa kävin monen vuoden tauon jälkeen ottamassa uuden kuvan ihoon, muistin taas sen miten koukuttavia tatuoinnit ovat. Tai oikeastaan, jos en olisi 15-vuotiaana kuvitellut alkavani isona jonkinlaiseksi valaskuiskaajaksi ja sen kunniaksi tatuoinut delfiininkuvaa takapuoleeni – kyllä, klassinen tramp stamp – ja sen jälkeen ottanut vielä pari muuta kuvaa villeinä nuoruusvuosinani, niin en haluaisi ottaa yhtään tatuointia. Mutta kun on ottanut yhden, kaksi ja kolmannenkin, niin voi samantien tatuoida vaikka koko naaman. Tai ei nyt ehkä kasvoja, mutta tatuointejen osalta olen taipuvainen ääripää-ajatteluun: Joko ei yhtään tai sitten ihan helvetin monta.

Olen alkanut tässä kolmenkympinkriisissäni haaveilla niinkin radikaalista ratkaisusta kuin puolihihasta, eli käden tatuoimisesta kokonaan kyynärpäästä olkapäähän. Instagramin tatuoijien omat tilit ja erilaiset hashtagit ovat olleet ahkerassa käytössä kun olen etsinyt inspiraatiota – kun kyseessä on jo isomman ihopinta-alan peittäminen, ei tee mieli hosua. Kärsinkin lähinnä valinnanvaikeudesta: Kun otin ensimmäisen tatuointini vuonna 2001, olivat vaihtoehdot vielä pitkälti tribaali, piikkilanka tai ankkuri. Tai sitten perhonen tai joku merieläin, mihin itsekin omaperäisesti päädyin. Hävettää vähän myöntää, että oman tatuoinnin kuva on netistä kopioitu – 2000-luvun alussa ei googlailu antanut kauheasti vastauksia, joten valitsin alaselkää koristavan delfiinin ehkä noin kymmenen piirustuksen joukosta. Ja marssin sitten karibialaisen kynsistudion takahuoneeseen, jossa joku paikallinen kloppi tärisevin käsin vei mun tatuointineitsyyden aivan liian syvälle piikittäen. Olen lähinnä iloinen, etten saanut kaupan päälle mitään hepatiittia.

No, nythän tatuoinneista on tullut melkein taidetta ja tekniikoita on joka lähtöön: On geometristä, ristipistoa, vesiväritatuointeja, pistetatuointeja… Laji on kehittynyt valtavasti ja tuntuu, että nykyään tatuoijat ovat kunnianhimoisempia käsityöläisiä, eikä vaan isketä automaattisesti sitä kiinalaista kirjainta lapaluuhun ja toivoteta hyvää loppuelämää. Joten kun olen nyt alkanut haaveilla uudesta kuvasta, en tiedä mitä ottaisi! Oma maku on valitettavasti tatuointejen osalta tosi kliseinen – kompassia, kukkia, lisää eläinaiheisia kuvia – ja luultavasti päätöksen tekeminen kestää niin pitkään, että olen lopulta liian ryppyinen tatuoitavaksi.

Mutta ennen kuin hankin mitään uutta, aion ekologisten periaatteideni pohjalta korjata hieman vanhaa: Vaikken varsinaisesti sitä ensimmäistä tatskaani kadukaan, enkä ole niin notkea että joutuisin sitä ikinä itse katselemaan, saa delfiini pian päällensä peitekuvan. Myös yläselässä siellä täällä olevat kukat olisi tarkoitus saada yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi jollain lisävärillä, ja nilkan kukkaistatuointia korjata vähän ronskimmin. Jo pelkästään näiden toteuttamiseen menee niin paljon aikaa ja rahaa, että ehdin varmaan kasvaa yli tästä ikäkriisistäni ja pitäytyä puolihihoissa vain vaatteiden osalta.

Sen lisäksi Espanjassa ehdin hieman kyllästyä tatuointeihin. La Líneassa, joka tosiaan ei ole mikään korkeakoulutettujen ihmisten kylä, jokaisella vastaantulijalla oli tatuointi. Tai kymmenen tatuointia. Isoja, korneja ja aika kulahtaneita, jos nyt muiden kuvia saa kritisoida. Etenkin uimarannalla ehti hyvin huomioida mikä oli paikallisen tatuoijan tyyli: Oli paljon kasvokuvia perheenjäsenistä, reisiin kirjoitettuja rukouksia, kissankokoisia nimikirjaimia. Sama päti silikonirintoihin: Kun niitä oli – erityisesti sellaisia epäluonnollisen isoja kumipalloja – lähes kaikilla, ne eivät enää herättäneet ihailua vaan oikeastaan vastareaktiona aloin kaivata luonnollisuutta. Suomessa ihmisten tatuoinnit ovat yleensä, hyvästä syystä, vaatteiden alla piilossa, mutta koko päivän tuijotettuani toisten rukousnauhoja, ikoneita olkapäissä tai leopardipilkkuja rintalastassa iski puhtaan ihon ikävä.

Suhtaudun tatuointeihin samalla lempeydellä kuin menneisyyteeni muutenkin: Ihan hirveästi ei kannata harmitella vaan lähinnä yrittää oppia omista virheistä. Eikä ne tatuoinnit nyt mitään massiivisia mokia ole olleet, mutta kyllä siinä teini-iän itseriittoisessa vaiheessa olisi voinut etsiä muitakin tapoja olla uniikki lumihiutale kuin printata ensimmäinen netistä löytynyt delfiininkuva (onneksi sentään tämän väkerryksen kanssa ei tarvitse murehtia tekijänoikeuksista) ja mennä santiagolaisen ostarin hämärimpään kellarikomeroon tatuoitavaksi. Ainakin toimin hyvin varoittavana esimerkkinä pojille: Jos he joskus haluavat tatuoida itseään niin saavat odottaa täysi-ikäisiksi ja silloinkin suosittelen odottamaan ainakin vuoden ennen kuin ryhtyvät tuumasta toimeen – ja nimenomaan vuosi siitä, kun on päättänyt mitä ja minne haluaa itseensä ikuistaa. Mutta ehkä jo ensi kuussa palkitsen itseni puolimaratonista vaihtamalla delfiinitatuoinnin 15 vuoden jälkeen nuorempaan.