Kun me nousimme talvella ensimmäisen kerran Gibraltarinvuorelle, emme tienneet mitä odottaa ja ostimme varmuuden vuoksi vain menolipun ylös kaapelihissillä. Sen jälkeen kiipesin säännöllisin väliajoin ylös vuoren näköalatasanteelle asti ihailemaan maisemia ja moikkaamaan apinoita, mutta emme koskaan kolmen kuukauden aikana ”ehtineet” käydä Gibraltarinvuorella sijaitsevissa suosituissa turistikohteissa: St. Michael’s Cave-tippukiviluolassa, Great Siege Tunnels eli pitkään piirityksen aikaisten tunnelien muodostamassa verkostossa josta löytyy nykyään museo tai maurilaisessa linnassa, joka myös sijaitsee vuorenrinteellä juuri ennen kuin villi luonto vaihtuu urbaaniksi asutukseksi.

No, onneksi meille tuli ystäväperhe päiväksi kylään Gibraltarille ja saimme itsekin hyvällä syyllä leikkiä turisteja ”kotikaupungissamme”. Kuten viimeksikin vuorelle mentäessä, ostimme liput rajalla Espanjan puolelta – suosittelen aina tulijoita jättämään auton Espanjaan La Línean puolelle parkkiin, sillä jonot rajanylitykseen voivat olla molempiin suuntiin mentäessä todella pitkät, pahimmillaan tunteja, eikä Gibraltarin ahtailla kaduilla ajaminen tai parkkipaikkojen metsästäminen ole ehkä se tapa, jolla tähän pikkuvaltioon tahtoo tutustua. Kun kaapelihissilipun ostaa rajalta, saa ilmaisen bussikuljetuksen rajalta noin kolmen kilometrin päähän kaapelihisseille. Kyydin saa myös takaisin rajalle, jos ehtii alas vuorelta ennen kello kolmea.

Tällä kertaa otimme meno-paluulipun kaapelihissillä sekä Nature Reserve-lipun, jolla pääsee tutustumaan kaikkiin vuoren ja kaupungin välillä sijaitseviin turistikohteisiin: tippukiviluolaan, tunneleihin sekä maurilaiseen linnaan. Aikuiselle tämä lysti maksaa 31 euroa ja lapselle (5-12v) 19 euroa. Jälkiviisaana annan vinkin: Hieman halvemmalla pääsee jos ostaa pelkän kaapelihissillä menon ylös (16.50€/7.50€) ja Nature Reserve-lipun paikan päältä – hinta on noin 10 puntaa, eli halpaa hupia näillä kursseilla. Nimittäin jos haluat käydä läpi kaikki paikat, huomaat kävelleesi koko vuoren alas ja jos haluat hyödyntää kaapelihissin paluulipun joudut kiipeämään noin kolme kilometriä jyrkkää ylämäkeä, ja voin luvata että siinä vaiheessa kun on kerran päässyt vuorelta alas niin se vaihtoehto ei enää houkuttele. Toinen vaihtoehto on ottaa rajalta kiertoajelu taksilla, joka on noin 12 puntaa per henkilö (ei sisällä Nature Reserve-lippua), ja sillä pääsee niin vuorelle kuin näihin suosituimpiin turistikohteisiin.

St.Michaelin tippukiviluola on nykyään myös konserttisali, jossa pidetään myös messuja ja muotinäytöksiä. Puitteet ovatkin upeat, tosin itseäni hieman värikkäät valot ja varsin lujaa luolassa kaikuvat diskohitit hämmensivät. Lapset pistivät tanssiksi Abban tahtiin ja juoksivat kilpaa kapeissa portaissa, joita pitkin pääsi yhä syvemmälle tippukiviluolan uumeniin. Tämä visiitti kalkkikivivuoren uumeniin kannatti, vielä enemmän siitä olisi saanut irti jos ei olisi tarvinnut pelätä että lapset törmäilevät vuosisatoja vanhoihin tippukivimuodostelmiin ja halkaisevat vaihtoehtoisesti joko kallonsa tai kivimuodostelmat.

St.Michaelin luolan sisäänkäynnillä on pieni matkamuistomyymälä sekä kahvila, ja mikäli aiot jatkaa matkaa muihin kohteisiin jalan suosittelen tässä vaiheessa tankkaamaan jäätelöä ja ostamaan vettä  mukaan. Me nimittäin tehtiin se virhe, että lähdettiin reilu parin kilometrin matka kohti piirityksenaikaisia tunneleita hyvin kevyellä varustuksella – huolimatta siitä että aurinko paahtoi, mukana oli neljä leikki-ikäistä lasta ja lämpötila oli reippaasti yli kolmenkymmenen. Vaikka kävely on pääasiassa alamäkeä ja matkalla on hyvä pysähtyä vaikka Ape’s Den-luolalle katsomaan yhtä vuoren kuudesta apinayhdyskunnasta, se tuntui kyllä jaloissa ja otti koville myös lapsille. Kesän kuumimpana aikana suosittelen siis tutustumaan kohteisiin vaikka taksilla, koska 15 kiloisen lapsen kantaminen vuorelta alas tuntuu pohkeissa ainakin viikon verran.

Vuoren sisältä löytyvät The Great Siege Tunnels olivatkin pitkän ja hikisen kävelyn jälkeen oikea paratiisi: Pimeää ja viileää! Tämä labyrinttimäinen tunneliverkosto kaiverrettiin vuoren sisään 1700-luvulla kun niemeä piiritettiin, ja alueella on pidempi tunneli- kuin tieverkosto! Tunnelista löytyy tykkejä, vahanukkeja ja paljon tietoa Gibraltarin mielenkiintoisesta ja varsin sotaisasta historiasta. Koska tässä vaiheessa pienimmät vuorikiipeilijät olivat jo aivan kantamiskunnossa, me pyörähdettiin vain tunneliverkoston alkupäässä. Jos haluaa kävellä läpi vuoren itäpuolelle asti vievän verkon kannattaa aikaa varata reilusti yli tunti ja varautua hankaliin olosuhteisiin – jättäkää siis rattaat suosiolla pois.

Mikäli vielä palaamme Gibraltarille päin, vien ehdottomasti pojat tutustumaan uudestaan tunneleihin. Heistä museo hieman pelottavine vahanukkeineen oli todella kiinnostava, ja omaa kotitaloa oli kiehtovaa kurkkia luolan pienistä aukoista. Aikuisille saattaa iskeä kevyt klaustrofobia kun kuvittelee, millaista on ollut louhia tätä verkostoa ja elää siellä vuosikausia. Kääk.

Tunneleiden jälkeen olisimme päässeet vielä vajaan kilometrin päässä sijaitsevaan maurilaiseen linnaan, mutta seurueen kärsiessä nälästä ja nestehukasta päätimme kävellä suoraan kaupunkiin – tunneleilta alamäkeä on keskusaukiolle matkaa noin 20 minuuttia jalan. Koostan Gibraltarin-vinkkini varmasti vielä yhdeksi postaukseksi, mutta tiivistäen suosittelen lasten kanssa reissatessa harkitsemaan joko taksilla tehtävää kiertoajelua tai kohteiden pilkkomista parille eri kerralle, esimerkiksi maurilainen linna ja tunnelikierros yhdellä kertaa ja Top of the Rock-näköalatasanne ja St.Michael’s Cave toisella.

Parasta vuorella on mielestäni paitsi näkymät niin ne ihanat berberiapinat eli magotit, joista iso osa oli saanut vauvan sitten viime käynnin. Apinat tarjosivatkin viihdettä koko rahan edestä: Julki-imetystä ja pieniä rääpäleitä roikkumassa emojensa vatsavilloissa, eväspusseja mukaan ottaneiden erehtyväisten turistien jahtaamista nyrkkejä heristäen, juuri ostettujen tuliaispussien varastamista hölmistyneiltä briteiltä ja bussejen ja autojen katoilla matkustamista.