Lähdemme huomenna kotimatkalle. Ei sillä että yölento yksin kolmen lapsen, yhden rescuekoiran ja kamojen kanssa nyt muutenkaan houkuttelisi, mutta lähteminen… se tuntuu pahalta. Kyllä, olen ikävöinyt paljon samoja juttuja kuin viimeksikin: Soijanakkeja, omaa sänkyä, tiskikonetta ja joogatunteja, mutta olen ollut vallan onnellinen ilman niitäkin. Mutta tämä kesä on ollut ihana. Tämä kaupunki kaikessa rähjäisyydessään tuntuu omalta, olemme kulkeneet Pokémon Go:n ohjaamina syrjäkujille, olemme vallanneet oman paikan uimarannalla, olemme tutustuneet paikallisiin paremmin kuin talvella ja minä olen löytänyt oman paikkani löytöeläinten auttamisessa.

En juuri nyt keksi mitään houkuttelevampaa vaihtoehtoa kuin hankkia pieni talo pihalla tuosta viereisiltä vuorilta, adoptoida sinne eräs aasi joka vei sydämeni ja ottaa turvaan ainakin ne pienimmät pennut koiratarhalta, viedä poikia joka päivä rannalle harjoittelemaan surffauksen alkeita, hymyillä vastaantuleville ihmisille ja… no, jollain sitten pitäisi elääkin. Tämä haave ei siis ihan heti toteudu ilman lottovoittoa, joukkorahoitusta tai tolkutonta palkankorotusta Käytännön Miehelle.

Ikävä tulee espanjalaisia vanhuksia, jotka kokoontuvat joukolla iltaisin torille, valtaavat vaikka koko ravintolan jos siltä tuntuu ja kävelevät käsikkäin kaduilla.

Ikävä tulee meidän omaa jäätelöbaaria, jonka jokaista makua emme kovasta yrityksestä huolimatta ehtineet maistaa.

Ikävä tulee iltaisin hellivää lämpöä ja päivien paahdetta, joka antaa luvan nukkua monen tunnin päiväunet.

Ikävä tulee retkiä rannalle, kun isot pojat kiljuvat riemusta aalloissa ja minä rakennan hiekkakakun toisensa jälkeen kuopukselle rikottavaksi.

Ikävä tulee viiden kilometrin kävelyä koiratarhalle, jonka aikana kuljen läpi kauniin keskustan, likaisen gheton ja lopulta olen melkein maaseudulla, jossa vastaan tulee herrasmiehiä hevosillaan ratsastaen ja nostaen hattua tervehdykseksi.

Ikävä tulee naapurin churreriaa, josta saa eurolla seitsemän tulikuuman papitaksen annoksen, jonka jaamme poikien kanssa kävellessämme pitkin kaupunkia.

Ikävä tulee kaunista Gibraltarinvuorta, jonka näemme ensimmäisenä kun pääsemme ulos kotirapusta.

Ikävä tulee kahden euron viinipulloa, ikuisesti jatkuvaa parsasesonkia, crema catalana-purkkivanukkaita, 50 sentin uunituoreita patonkeja, vuohenjuustoa ja jäähilejuomia.

Ikävä tulee tätä kaikkien aikojen ensimmäistä työtöntä kesää, jolloin olemme olleet vähän liikaakiin yhdessä, mutta joka toivottavasti jää poikien mieleen kesänä, jolloin ei ainakaan perheaikaa puuttunut.

Miten paljon helpompaa olisikaan lähteä, jos tietäisi että pääsee tänne takaisin.