Mua varoitettiin monta kertaa. Että kun toinen lapsi syntyy, ne eivät ensimmäisen kanssa mitään muuta teekkään kuin riitele. Että en enää olisi äiti vaan erotuomari. Että, noh, luvassa olisi paljon parempi diplomaattikoulutus kuin se ulkoministeriön KAVAKU-koulutus, josta nuorempana haaveilin. Ja olin nähnyt niitä toistensa kauluksissa kiinni olevia siskoja ja veljiä itsekin – osasin siis varautua siihen, että kun lapsia olisi kaksi niin ne varmasti verissä päin taistelisivat paikastaan alfalapsena.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Toki vajaa 2-vuotias esikoinen heitti pikkuveljeään Plaston traktorilla päähän kun tämä kotiutui, mutta sen jälkeen he ovat olleet lähinnä erottamattomat. Tarkoitan erottamattomalla sitä, että he eivät voi edes kävellä eri puolilla tietä huolestumatta toistensa puolesta, en sitä että he olisivat koko ajan nyrkki toisen kurkussa tai hampaat toisen mahassa-tyyliin erottamattomat. Totta kai tässä on neljän yhteisen vuoden aikana ollut muutama yhteenotto, mutta kun molemmat ovat luonteeltaan lempeitä ja aika rauhallisia ja esikoinen vielä erityisen vastuuntuntoinen ja huolehtiva, kuten esikoiset kai usein tuppaavat olemaan, niin vähällä on päästy.

Mutta sitten tuli se karhukoplan kolmas jäsen, ja sitten on kolissut senkin edestä. Esikoisen ja kuopuksen välit ovat mainiot: Esikoinen on jo niin iso, ettei kuopus uskalla kokeilla voimiaan selvää massaylivoimaa vastaan, ja esikoinen myös paapoo pikkuisinta veljeään niin paljon, ettei tilaisuuksia riitohin oikein pääse edes syntymään. Mutta keskimmäisen ja kuopuksen dynamiikka on varsin räjähdysaltis. Vaikka ikäeroa on enemmän kuin ensimmäisen ja toisen lapsen välillä, tuntuu kaksi ja puoli vuotta silti liian vähältä. He haluavat aina samat autot, samat legot, samat lusikat, samat sukat. Ei ole asiaa, mistä he eivät saisi pientä myllyä aikaiseksi.

Ja olen tähän jatkuvaan möykkään hieman kyllästynyt. Kohta 2-vuotiaalta puuttuu vielä alkeellinen empatiakyky ja olemme saaneet todistaa, että Nipsu istuu mieluummin kaksi tuntia rattaissa mököttämässä kuin pyytää anteeksi sitä, että on purrut veljeään tai heittänyt tätä ämpärillä päähän tai jotenkin muuten väkivaltasesti reagoinut siihen, että joku muukin leikkii jollain meidän noin 16 000 lelusta. Pienin velikin on hurmaava ja ihana hymypoika halutessaan, mutta usein hän haluaa olla kirkuva despootti, jolle elämä on yhtä väärinymmärrystä ja epäoikeudenmukaisuutta.

4-vuotias toki osaisi jo vähän jakaa ja neuvotella, mutta yleensä hänkin taantuu tappelukumppanin tasolle kun alkaa paini jostain kadulta löydetystä pullonkorkista, jonka jompi kumpi on saanut salakuljetettua kotiin. Tuntuu, että olen kokeillut jo kaikki keinot kasvattajana saada rauha näiden kahden luupään välille, mutta mikään ei auta. Joskus kun tähdet ovat kohdillaan, he kyllä leikkivät nätisti keskenään ja jos pikkuautoja on vaikka 49 leikissä mukana, voi mennä kymmenen minuuttia että he eivät halua leikkiä juuri sillä samalla autolla. Ne ovat hienoja hetkiä. Ehdin usein melkein juoda kupin kahvia rauhassa.

Sisarussuhteita on siis monenlaisia. Nyt olen ainakin oppinut olemaan ottamatta kunniaa siitä, että kahden vanhimman suhde on niin symbioottinen ja tiivis, rakastava ja suojeleva. Koska kahden nuoremman välit ovatkin sitten sen verran sotaisat ja epävakaiset, että ääniasteikko ei aina riitä mittaamaan mielipahaa. Olen ikuinen optimisti ja tahdon uskoa, että kunhan kuopuksen sosiaaliset taidot tästä hieman kehittyvät ja hän oppii puhumaan, on veljesten yhteiselokin vähän helpompaa. Jos ei, niin saavat alkaa treenaamaan keskenään vaikka vapaaottelijoiksi, treeniä on jo melkein kaksi vuotta alla.