Käytiin retkellä, ja osaatte ehkä jo otsikosta arvata että kaikki ei mennyt niinkuin eräässä toisella kotimaisella toimitetussa vapaa-ajan ohjelmassa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun lähdettiin rannalle Gibraltarin puolelle – Espanjan puolella käymme uimassa joka päivä, yleensä itärannalla Välimerellä tai sitten lähempänä kotia, lännessä Gibraltarinlahdella. Halusimme ehdottomasti tämän entisen saaren, nykyisen niemen kauimmaiselle uimarannalle maan itäpuolella: Jouluna kävimme täällä kävelyllä ja haaveilimme mummin kanssa, miten kesällä mekin sukeltelemme turkoosinsinisessä poukamassa.

Sandy Bay on meiltä vain neljän kilometrin päässä. Rantaretket rajan toiselle puolelle ovat kuitenkin hieman haastavia, koska turistit ovat tukkineet rajanylityspisteet, lisääntynyt lentoliikenne pysäyttää liikenteen ja maan sisällä julkinen liikenne on alle kymmenen melko harvoin kulkevan bussilinjan varassa. Ja meillä tietty kulkee mukana koko espanjalaistyylinen ranta-arsenaali: On boogieboard, aurinkovarjo, kelluketta ja uimarengasta, ämpäreitä, lapioita ja noin kymmenen kiloa eväitä. Näitä kun kuljettaa ees taas kodin ja uimarannan väliä ja toiseen suuntaan saa aina kantaa vielä muutaman lisäkilon hiekkaa sekä väsyneet lapset niin voin sanoa, että mitään erityistä käsitreeniä en ole tänä kesänä kaivannut.

No, oltiin siis suunniteltu tätä retkeä jo useampi päivä, koska nämä yli kilometrin päähän kotoa suuntaavat matkat vaativat hieman ennakointia. Olimme sopineet lähtevämme tosi aikaisin, mutta kävi tietenkin klassisesti ja löysimme itsemme kello yhdeltätoista turistien keskeltä jonossa – espanjalainen passivirkailija osasi onneksi pari sanaa suomea, ja ilahdutti sillä poikia suunnattomasti. Kävimme ostamassa varmuuden vuoksi lisää eväitä (eli mehua ja sipsejä) ja vaihtamassa rahaa, ja lähdimme odottamaan taksia noin 35 asteen paahteeseen. Kävi sitten niin kätevästi, että siinä tunnin sisään nousi ja laski noin viisi lentokonetta. Jotkut ehkä tietävätkin, että heti rajamuodollisuuksien jälkeen on lentokenttä, jonka kiitorata kulkee läpi kaikkien väylien. Näin ollen reitti Gibraltarin ja Espanjan välillä suljetaan jokaisen koneen kohdalla ainakin viideksitoista minuutiksi, ja siinä sitten vain odottelet. Nyt sitten oltiin täysin motissa, taksit jumissa toisella puolella ja me päätimme kymmenen minuutin odottelun jälkeen lähteä kävelemään bussipysäkille kentän toiselle puolelle.

Murphyn laki on tietysti voimassa täällä etelässäkin, ja juuri kun olimme kävelleet hikisen kilometrin väsyneiden lasten ja rantakamppeiden kanssa ilmestyi taksitolpalle takseja jonoksi asti. Odottelimme oikeaa bussia noin 20 minuuttia, ja ensimmäinen sopiva oli saapuessaan niin täynnä että ei mahduttu kyytiin. Lopulta kuitenkin pääsimme perille ja päivittelimme heti, miten niin kaunis ranta on niin tyhjä – täydellinen päivä uimiselle ja auringonotolle, missä ovat kaikki paikalliset!? Siihenkin löytyi selitys heti, kun olimme saaneet mustalaisleirimme määränpäähän.

Siellähän tuuli aivan helvetisti. Kun Espanjan puolella hiekka on karkeaa, kosteaa ja harmaata, niin Sandy Baylla oli oikea hienon, vaalean hiekan hiekkamyrsky. Kävikin ilmi, että hiekka oli kuljetettu paikalle ihan Afrikasta asti ja se tietty lohdutti vähän illalla, kun kaivoin korvista, sieraimista ja päänahasta pois Saharasta saakka tuotua hiekkaa. Vähän. Olosuhteet olivat ongelmalliset muutenkin kuin pienten piikkien lailla päälle iskevien hiekanmurujen takia. Yritimme pystyttää auringonvarjon. Sillä seurauksella, että terävällä kärjellä varustettu varjo lähti kerta toisensa jälkeen tuulen mukaan. Sain mukavasti vaihtelua normaalille urheiluharjoittelulle kun jouduin treenaamaan räjähtävää voimaa loikkaamalla varjon perään ennen kuin se seivästäisi hengiltä jonkun viattoman lapsiperheen. Yleensä varjo ehti rannan toiseen päähän koska en nauramiseltani pystynyt juoksemaan erityisen vauhdikkaasti (ja vaikka olisin juossutkin niin varjo olisi silti voittanut), onneksi kuitenkin henkilövahingoilta vältyttiin.

Me luovutimme suojamme kanssa siinä vaiheessa, kun rattaisiin viritetty auringonvarjo kaatoi kärryt kolmannen kerran hiekkaisia silmiään itkevän taaperon päälle ja turvauduimme vain korkeisiin suojakertoimiin. Rannalle saapui myöhemmin muitakin amatööreja, joilla ei ollut hiekkasäkkejä ja narua mukana varjon sitomiseksi paikallaan ja sain puolestani seurata muiden mammojen sprinttejä karkailevien varjojen, uimarenkaiden ja eväspussien perässä. Jos ei lasketa näitä aavikkomyrskystä muistuttavia juttuja, ranta oli oikeasti superkiva. Lapsille oli aidattu oma alue, jossa vesi ylsi syvimmilläänkin Omppua rintalastan korkeudelle. Aallonmurtajien ansiosta ei tarvinnut pelätä, että kukaan huuhtoutuu Välimereen ja jylhien kallioiden alla oli varsin mahtipontiset maisemat.

Tällainen tuontihiekka oli huomattavasti miellyttävämpää hiekkalinnojen rakentamiseen ja jalan alla kuin se Espanjan puolella oleva sorainen hiekka, ja toisaalta jos nyt kerran jotain hiekkaa on naamalle lennettävä niin mieluummin sitten tällaista pulveria kuin sitä raskaampaa rouhetta. Oltiin otettu evääksi niiden sipsien lisäksi esimerkiksi omenoita, mutta paikan päällä ajatus minkään tahmean syömisestä alkoi lähinnä naurattaa kun sipsitkin saivat sen hiekkakuorrutteen. Olimme rannalla suunnilleen yhtä kauan kuin teimme sinne matkaa, sillä kahden tunnin jälkeen oli pakko luovuttaa: Kuopus oli toivoton ollessaan juuri sillä korkeudella, jossa hiekka pöllysi pahiten ja isommat lapset olivat snorklanneet ja polskineet itsensä väsyksiin. Kotimatka onneksi sujui vähän nopeammin.

Pesunkestävinä masokisteinä aiomme kyllä yrittää rannalle vielä uudestaan. Ensi kerralla katsomme ehkä vähän tarkemmin sääennusteen ja tuulen suunnan ja jätämme suosiolla sen metsästysvälineeksi muuttuvan auringonvarjon kotiin. Kuopukselle viritetään sukelluslasit tai kaasunaamari ja evääksi otetaan vain jotain suoraan pussista imettävää avaruussosetta. Ihan hyvä siitä tulee.