Eilen oli eräänlainen vuosipäivä, sillä tuli tasan vuosi siitä, kun Käytännön Mies aamuyöllä hiipi laukkuineen lentokentälle ja muutti Skotlantiin. Vuosi on ollut… mielenkiintoinen. Tietenkään emme ole olleet satojen kilometrien päässä toisistamme koko ajan, vaan viime kesällä vietimme kaksi viikkoa Skotlannissa, lomailimme Portugalissa viikon yhdessä, talvella olimme kolme kuukautta täällä Espanjassa, mies lomaili Suomessa pari viikkoa ja nyt tämä kesän 1,5 kuukauden pätkä. Pisin tauko, että olemme nähneet toisiamme muualla kuin Facebookin videochatissa, on ollut seitsemän viikkoa.

En tiedä kuinka kauan arki jatkuu vielä tällaisena, kahdessa eri maassa vuorotellen. Kaikki suunnitelmat, mitä meillä oli tulevaisuudelle, on menneet uusiksi vuodessa. Mies vaihtoi maata ja työpaikkaa, ja nyt Brexitin käytyä toteen on taas joutunut miettimään mihin asettua. Meidän oli alunperin tarkoitus seurata nopeasti perässä maailmalle, ihan mihin vain, mutta sitten mä aloin jänistää. Haluankin opiskella vielä vähän, haluan että Pampulan dyspraksiaa parannellaan vielä Suomessa, enkä ole ihan varma haluanko asua juuri täällä. Niinpä elämme epävarmuudessa, yrittäen kuitenkin parhaamme mukaan pitää poikien elämän mahdollisimman normaalina, turvallisena ja tasaisena.

No, tulevaisuuteen on pakko suhtautua que sera, sera-asenteella ja avoimin mielin, mutta miltä tämä kulunut vuosi on sitten tuntunut?

Tavallaan yllättävän helpolta. Noin käytännössä. Olen ollut niin kiireinen töiden, koulun, P:n kuntoutuksen, harrastusten ja kaiken muun kanssa, että aikaa ikävöimiselle ei oikein ole edes ollut. Viestejä tulee vaihdettua pitkin päivää, kiitos moderni teknologia, ja toinen on koko ajan kartalla siitä mitä toisella puolella Eurooppaa tapahtuu. Lapset ovat olleet niin joustavia muutosten ja matkustamisen keskellä, että en voi kuin hämmästellä heidän sopeutumiskykyään. Meillä on niin tiivis turvaverkko, erityisesti mun äitini jolle olen maailman isoimman kiitoksen velkaa kaikesta avusta, että en kehtaa tituleerata itseäni yksinhuoltajaksi, en edes osa-aikaiseksi sellaiseksi.

Sitten on se parisuhde, joka on kyllä kärsinyt. Mikään Whatsapp, Messenger tai Skype ei korvaa sitä, että rankan päivän päätteeksi toinen silittää hiuksia. Kun kommunikoidaan vain koneiden välityksellä tulee väärinymmärryksiä jatkuvasti, huono päivä purkautuu helposti passiivis-aggressiivisena piikittelynä ja riidat venyvät, koska mököttäminen on helpompaa kuin sopiminen jos välissä on 4000 kilometriä. Jos me tästä selviämme, niin selviämme varmaan mistä tahansa. Huomaan usein kadehtivani ”normaalia perhe-elämää” eläviä ystäviäni, jotka saavat joka päivä siivota puolisonsa jälkiä, nalkuttaa ja illalla mennä jonkun yli metrin mittaisen viereen nukkumaan.

Välimatkalla on toki yksi hyvä puoli, nimittäin ikävä. Kuukauden eron jälkeen vatsanpohjaa kutittaa ihan eri tavalla kuin silloin, jos kumppanista on erossa vain työpäivän verran. Mutta valitsisin silti sen tavallisemman vaihtoehdon. Nyt pitkät erot nostattavat odotukset kovin korkealle ja asettavat paljon paineita yhteiselle ajalle. Käytännön Miehen lyhyt paluu Suomeen oli mulle melkoinen shokki, kun odotettu vieras tuntuikin tunkeilijalta. Kaikilla perheenjäsenillä kestää aina muutama päivä tottua uuteen perhedynamiikkaan kokoonpanon kasvaessa ja kutistuessa, ja usein siihen vaiheeseen kuuluu koko touhun kyseenalaistaminen, jatkuva kinastelu ja turhautuminen siitä, kun totutut rutiinit menevät taas uusiksi.

En siis millään muotoa voi suositella etäsuhdetta. Tosin olen ihan varma, että kukaan ei tällaista ratkaisua ihan vain elämäntapana valitsekaan. Vaikka tähän oltiin varauduttu oikeastaan koko kolme vuotta, jotka Käytännön Mies opiskeli alaa joka ei Suomessa suuremmin työllistä, oli lähtö alle kahden viikon varoitusajalla silti kuin kylmä suihku. Vaikka hän olikin koko kevään reissannut työhaastatteluissa pitkin Eurooppaa ja olin jo psyykannut itseäni, että joudun ehkä toteuttamaan niitä pelottavia haaveitani ulkomailla asumisesta. Joten täällä sitä nyt ollaan. Aina välillä.