LENTÄVÄ BAARI

Okei, hoidetaan tämä pois alta: Maanantain lennon jälkeen tarvitsisin ainakin kolme kuukautta intensiivistä terapiaa toipuakseni kaikista traumoista, mutta ehkä kevyt tilittäminen blogissa toimii näin alkuun. Jatkossa sitten vähemmän valitusta ja enemmän kuvia auringosta ja uimarannalta, mutta nyt: Avautuminen.

Lähdettiin maanantaina siis Espanjaan, ensimmäistä kertaa tällaisella iltapainotteisella lennolla. Vuoden sisällä on vedetty ympäri Eurooppaa jo yli kymmenen kertaa, ja yleensä lennot ovat sujuneet rutiinilla. Viimeksi lennettiin Malagaan aamulennolla, ja kuvittelin sen olleen heikko suoritus, mutta maanantain neljän ja puolen tunnin painajainen veti varmasti pohjat näistä kokemuksista.

Osasin jo vähän myöhäisen lähtöajan perusteella pelätä, että kyseessä olisi kone täynnä ”lomatunnelmissa” eli pienessä laitamyötäisessä olevia turisteja. Kun saimme tekstiviestin, että lähtö viivästyy liki tunnilla, panikoin jo valmiiksi sitä, että monelle matkalaiselle tarkoitti tuntia enemmän Oak Barrelin kaljahanojen ääressä. Terminaalissa tilanne ei näyttänyt niin pahalta, koska kyydissä oli paljon muitakin lapsiperheitä sekä jokin koululaisryhmä. Mutta myös niitä maailmanomistajia, joiden loma oli kovaa vauhtia menossa pilalle kun eivät pääsisi nukkumaan Fuengirolaan siinä alkuperäisessä aikataulussa.

Boarding lykkääntyi koko ajan, ja onneksi Nipsu alkoi siinä vaiheessa ilmaista väsymystään sillä äänenvoimakkuudella, että päästiin ensimmäisten joukossa koneeseen – joillain lentoyhtiöillä tämä tapahtuu automaattisesti kun matkustaa alamittaisten kanssa, mutta yleensä Finnairilla ei ole suosittu lapsiperheitä. Olimme toiseksi taaimmaisella rivillä poikien kanssa – edellisenä päivänä olin viettänyt kohtuullisen aikaa puhelimessa selvittämässä paikkoja, sillä alun perin lapset oli hajasijoitettu ympäri konetta.

Meidän taaksemme asettautui jo hyvässä nousussa oleva vanhempi pariskunta, jonka fiini rouva hihkaisi onnessaan meidät nähdessään ”Miten ihanaa, lapsia lähellä!”. Se ei ollut edes sarkasmia, ja siinä vaiheessa kannattikin jo huolestua. Heti kättelyssä nämä lomailijat tilasivat neljä pientä pulloa viiniä sekä prikallisen gin toniceja. Sitten alkoi kolme tuntia kestänyt kailotus, jonka aikana tuli suomen, epävarman espanjan ja aristokraattista aksenttia hapuilevan Hyacint Bucket-tyyppisen englannin sekoituksella selväksi se, että he ovat hyvin rikkaita, matkustaneet hyvin paljon ja heitä yleisesti pidetään erittäin hauskoina ihmisinä, kuulemma voisivat alkaa nyt eläkepäivillä stand up-koomikoiksi. Ilmeistä päätellen koneen 18 taaimmaista riviä eivät ihan allekirjoittaneet heidän näkemystään omasta viihdyttävyydestään.

Kolmantena näiden ihastuttavien maailmankansalaisten kanssa samalla rivillä istui nuori espanjalaismies Rondasta, joka matkusti kahden kaverinsa kanssa. Meillä riitti silmienpyörittelyä ja hihittelyä kun mamma viineissään halusi vaihtaa puhelinnumeroita ja esitteli kielitaitoaan, joka ei niillä promilleilla varsinaisesti tehnyt vaikutusta edes äidinkielen osalta. Lopulta kuitenkin lentoemännillä loppui huumori rouvashenkilön äänenkäytön kanssa ja ensin henkilökunta kävi ystävällisesti pyytämässä volyymin laskemista – ”kun täällä lapset ja vähän muutkin yrittävät nukkua” – ja kun viesti ei mennyt vielä sillä perille, tuli toinen stuertti sanomaan hieman topakammin. Rouva tästä pahastui, ”minä olen tällainen kovaääninen ihminen eikä se yleensä ketään häiritse”, ja alkoi sitten purkaa pahastumistaan passiivis-aggressiivisesti edessä istuviin ihmisiin, eli meihin.

Meikäläisen seuruehan nukahti varsin nopeasti nousun jälkeen. Ainoa, kuka ei heti käskystä sulkenut silmiään ja simahtanut oli mun sylissä kiemurrellut kuopus, mutta ottaen huomioon hälyn ja meitä jatkuvasti tönineen vessajonon niin pojat nukkuivat tosi sikeästi melkein koko matkan. Muutama matkustaja kävi erikseen kehumassa, kuinka rauhallisia ovat. Kuitenkin juuri ennen laskua tyypit tokenivat ja siinä sitten ihmeteltiin maisemia ikkunasta. Tämä kiukutti takapenkin tätiä, joka lähinnä kiroili raivokkaasti tai aina kun joku meistä neljästä sanoi jotain alkoi sihistä kiukkuisesti. Tosin sen verran vaihteli tämän ihastuttavan rouvashenkilön mielialat että lopuksi huokaisi, jälleen ilman ironiaa äänessään, ”kylläpä sinä pärjäsit hyvin lasten kanssa tämän lennon!”. Miehensä kyllä puhisi, että ”no ei todellakaan pärjännyt”.

En tiennyt, olisiko kommentille pitänyt itkeä vai nauraa, sillä rouva sanoi tämän juuri kun renkaat osuivat kiitotiehen ja Nipsu oksensi kaiken lounaasta alkaen mun, itsensä ja Ompun päälle. Juuri ennen laskua koettiin melkoinen turbulenssi ja taapero ahmaisi kokonaisen askin Angry Birds-pastilleja (jotka ovat varsin tahmeita kun ne ovat kerran käyneet mahassa) ja niin me oltiin kaikki alusvaatteita myöten yrjössä. Kun muut matkustajat ryysivät ulos, lapset olivat alasti ja mä kaivoin vaihtovaatteita. Sitten molemmille isoille pojille iski samaan aikaan vessahätä, tässä onneksi ystävällinen henkilökunta riensi avuksi ja auttoivat likaiset jätkät pissalle. Lopulta mulla oli puhdas mekko ja alaston kuopus rintarepussa ja päästiin ulos koneesta.

Tälle lennolle osui tosi monta ihanaa kanssamatkustajaa, jotka jaksoivat hymyillä, tsempata ja vilkutella lapsille. Sitten sattui ihan hirveä määrä juoppoja, jotka vessajonossa hakkasivat kyynärpäillään. Edessä istuva isähenkilö veti istuimen heti niin alas kuin mahdollista ja katsoi sitten asiakseen tuijottaa meitä minuutin verran hyvin paheksuvasti, kun Nipsu reagoi kadonneeseen tilaansa työntämällä penkkiä (minkä tietenkin kielsin ja estin heti kun sain venkoiltua itseni sopivaan asentoon). Onneksi isähenkilö itse oli parempi kasvattaja antamalla lapsensa pelata puhelimella rumpupeliä niin, että lähimmät kaksikymmentä ihmistä saivat nauttia puolen tunnin lyömäsoitinperformanssista siinä kello yhden aikaan yöllä.

No, se siitä, heti helpotti. Oli ihan kamalaa. Jos vain pystyn välttämään tätä lentoa jatkossa niin tähän aikaan ei enää lentoon lähdetä. Pääasia oli kuitenkin se, että päästiin perille, niin me kuin takarivin turretkin. Ja onneksi Espanjassa meillä on noin 150 kilometriä välimatkaa, vaikka varmaan oikealla tuulella sen mamman kälätys kuuluu tännekin asti.

11 kommenttia artikkeliin ”LENTÄVÄ BAARI

  1. Voihan turret! Mun muistikuvat edellisestä lennosta lasten kanssa oli jo vähän laantuneet, joten nyt vajaan parin viikon päästä oleva lento ei tunnukaan enää niin hyvältä idealta… Noh, onneksi kesto on sen vähän yli neljä tuntia, jonka lienee jokainen pystyy vaikka päällään seisten sietämään (kai, ehkä, APUA!). Parempaa lentoa takaisinpäin :-)!

    Tykkää

    1. Joo, siis tolla asenteella mäkin menin – niin lennolle kuin puolimaratonille- että kyllä sen vaikka seisoo päällään (tai konttaa tai whatever) ja oikeastihan siitä selviää ja aika jopa saattaa kullata muistot. Meillähän tää käsien suhdeluku ei ole ihan optimi, koska yleensä joko kaikki lapset nukkuvat kiltisti paikoillaan tai sitten niillä kaikilla on joku akuutti tilanne päällä, jossa yhden aikuisen resursseilla joutuu sitten priorisoimaan aika paljon.
      Tsemppiä lennollenne!

      Tykkää

  2. Voi apua, mä kyllä repesin tolle vikalle lauseelle 😀

    Oot kyllä sissi. Ihan todella olet. Musta ei ikinä olisi lentämään noin pienten lasten. Suostuin vasta kun Kaksikko oli 8 ja 10v. I salute you.

    Tykkää

      1. Ei se mitään, olen niin tottunut täyttämään aukkoja että sana sieltä täältä ei tunnu missään. Puuttuva sana siis. Mutta ei tässä mitään, oikeasti tämä on aika helppoa ja lentämisessä eniten ahdistaa omat epärealistiset terroristi/putoamis-painajaiset.

        Tykkää

    1. Miksi mä en oo yhtään perillä teidän lomasuunnitelmista…
      Hyvin se menee, oikeasti. Mutta vaihtovaatteita kannattaa olla reippaasti käsimatkatavaroissa jo ihan siksikin, jos sattuu ruumassa oleva laukku eksymään matkalle. Ja wipesejä. Paljon wipesejä.

      Tykkää

  3. Hahaa apua mikä lento! Mä olen lentänyt lasten kanssa noin parisataa kertaa, mutta EN ole tähänkään päivään mennessä oppinut suhtautumaan asiaan ilman ahdistusta. Kesälomaa odotan, mutta en yksin lasten kanssa lentämisen osalta. Varsinkaan pienemmän osalta, kun just se 1-2v ikä on musta ihan hirveä lentokoneessa. Tähän vaikuttaa ehkä trauma isomman lapsen kohdalta hänen ollessa saman ikäinen, kun lentoemäntä tuli huomauttamaan turvavöissä pitämisen kyvyistäni ja itku kurkussa piipitin ”sorisori:a”.

    Tykkää

    1. Apua, bongasin vasta nyt tän kommentin – vaivaiset puoli vuotta myöhässä! (Hyvä minä…).
      Kuulostaa kyllä ihan kamalalta. Toi 1-2 on karsein ikä, mutta nyt kun ollaan yli kahden ja lapsi saa sen oman paikkansa niin tuntui kun olisi päässyt itsekin ykkösluokkaan! 😀

      Tykkää

  4. Päivitysilmoitus: ESPANJAN KOTONA – Periaatteen Nainen

  5. Päivitysilmoitus: EI MUISTELLA PAHALLA – Periaatteen Nainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s