Nyt kun aurinko on tarjonnut täydellisen valaistuksen ja lapset ovat olleet söpöimmillään vesileikeissään, olen jaksanut taas kuljettaa kameraa mukana ulkona. Koska olen yleensä itse se, joka katsoo maailmaa linssin läpi, on ihan kiva että välillä meillä on mummi vaihtanut kuvaajan rooliin ja näin saadaan muutama sellainen hetki poikien lapsuudesta tallennettua, missä minäkin olen mukana.  Muitakin kuin selfieitä. Itsensä katsominen kuvista on harvoin kauhean imartelevaa, mutta viime aikoina olen ihan oikeasti järkyttynyt – en niitä ylimääräisiä kiloja, kalpeaa olemusta, enkä homssuista tukkaa vaan kyttyrää!

Koska liikun aika paljon ja moni rakas laji (erityisesti jooga ja baletin perusoppeja hyödyntävä barre) lähtee juuri suorasta selkärangasta, olen kuvitellut että mulla säilyisi se jumppaohjaajien peräänkuuluttama lapatuki ihan luonnostaan ja kulkisin aina kuin kruunu päässä, kuten mut 4-vuotiaana balettitunneilla traumatisoinut tanssinopettaja Elwa Molin huusi, karttakeppi kädessä heiluen. No en näköjään kulje. Yli kymmenen vuotta päätetyötä, siihen päälle vielä kotona koneen tai kirjan ääressä käytetyt triljoonat tunnit ja sitten vielä se älypuhelin, jota tuijotan melkein aina kävellessä, niin ryhti säilyy vain ja ainoastaan sen jumppatunnin ajan, kun ohjaaja valvoo että olkapäät pysyvät alhaalla ja voin itse peilistä kurkkia, etten ole ihan kaarella.

Nyt sitten olen miettinyt mikä avuksi. Tietysti oikaisen itseni aina, kun muistan ettei pään ole tarkoitus roikkua kaularangan päässä kymmenen senttiä muuta vartaloa edellä, mutta rehellisyyden nimissä mulla on päivisin muutakin ajateltavaa kuin joka sekunti muistuttaa itseäni seisomaan suorana. Tekniikka kyllä säilyy urheillessa, mutta arkielämässä muutun automaattisesti Notredamen kellonsoittajaksi. Onko vinkkejä? Olen miettinyt, että syksyllä kokeilisin vaikka Fustraa – huonosta asennosta huolimatta mulla ei ole niska- eikä selkäkipuja, mutta ennen pitkää varmasti joku osa tästä maallisesta tomumajasta prakaa.

Vaiva on siis ensisijaisesti kosmeettinen, koska en halua olla kolmekymppisenä kyttyräselkä ja kulkea kumarassa vaan seisoa ylväänä koko 177,5 sentin mitassani. Tehokkain lääke olisi luultavasti lopettaa jatkuva älypuhelimen tuijottaminen (tai vaihtoehtoisesti treenata käsilihaksia ja herättää huomiota nostamalla puhelin silmien tasolle), mutta se tuntuu niin vaikealta. Tämä tietysti kertoo siitä, että mulla on vähän muitakin ongelmia kuin köyryselkä, ja onneksi tuleva Espanjan reissu tarjoaa ihan tervetulleen tauon somen selailuun. Ehkä sitten joku korsetti? Tai sellaiset jonkun afrikkalaisen heimon perinteisiin kuuluvat päätä kannattelevat, kaulaa venyttävät kymmenet renkaat?