Puolivälin Päivi heitti ilmoille haasteen, johon itseasiassa olen jo syksyllä kerran vastannutkin täällä. Ei se haittaa, tähtipölyä ja yksisarvisia ei ole koskaan elämässä liikaa, eikä myöskään arkista onnea. Se usein jää myös blogissa paitsioon kun tekee mieli purnata yhteiskunnallisista asioista, brunssipettymyksestä tai lähitulevaisuudessa luultavasti rukoilen eutanasiaa esseiden ja tenttien uuvuttamana. Mutta nyt niihin erityisiin ilon aiheisiin, niitähän mulla on kolme kappaletta.

Nimittäin viimeisen kuukauden aikana olen ollut ehkä tavanomaistakin kiitollisempi omista lapsistani ja heidän ihanista vaiheistaan. Tämä ei ole sarkasmia, en ole unohtanut pukemistaisteluita enkä kadonneita uimalaseja, mutta ihan oikeasti 5-,4- ja 1-vuotiaat osaavat olla myös ihan totaalisen täydellisiä tyyppejä.

Alle kuukauden päästä kuusi vuotta täyttävä tuleva eskarilainen on niin ihana isoveli, että sydän pakahtuu. Vaikka harjoituskappaleella ei ole ollut helppoa, hänestä on silti kasvanut kärsivällinen – kärsivällisempi kuin äitinsä – ja kiltti, huolehtivainen ja hellä. Hän jaksaa opastaa pikkuveljiään kuinka voittaa pelissä, ja mikä parempaa: Kuinka kannustaa muita ja kuinka kehua, kun toiset voittavat. Hän pitää huolen, että veljet saavat yhtä monta xylitolpastillia kuin hänkin, antaa näille lempiautonsa leikissä ja rakentaa pikkuveljilleen majoja mielikuvitusseikkailuiden saattelemana. Tämä kolmikko on tosi tiivis ja tällaisen sisarussuhteen seuraaminen tekee mut tosi onnelliseksi – ja varmasti myös isoveljeään palvovat pikkubroidit.

Kotiinpaluun myötä meidän 4-vuotias Pampula on yhtäkkiä puhjennut kukkaan, tai oikeastaan hän on puhjennut puhumaan. Vaikka ns. normaalin lapsen puheenkehityksen rinnalla meidän merkkipaalut eivät kuulosta kovin ihmeellisiltä, on viimeisen kuukauden aikana koettu spurtti, jossa sanavarasto on kolminkertaistunut ja keskustelut nousseet aivan uudelle tasolla, saanut onnenkyyneleet silmäkulmiin monta kertaa. Meillä on vielä paljon töitä ja treeniä edessä, mutta matkan aikana tapahtunut takapakki on otettu kiinni ja ohitettu komeasti. Hän on mitä hurmaavin persoona hiljaisempanakin, mutta kuinka ylpeitä me kaikki ollaan kun hän tomerasti on alkanut ilmaista omat mielipiteensä.

Ja kuopus! Rehellisyyden nimissä Aurinkokuninkaan kanssa ei ole aina päästy helpolla, vaan perheen kolmas ja viimeinen jäsen on välillä vähän turhankin vaativasti pomottanut meitä. Mutta nyt hän on yhtäkkiä miehistynyt valtavasti. Hän syö hyvin, hän nukahtaa hyvin, hän nukkuu melko hyvin ja hereillä ollessaan hän on melkein aina hyväntuulinen, innokas ja hymyilevä vintiö. En enää edes muista niitä aikoja, kun vähän päälle vuosikas roikkui koko ajan jalassa, ei suostunut istumaan muualla kuin sylissä ja puri kaikkea vastaantulevaa. Ja saa täällä olla hankala, mutta ah kuinka paljon helpompaa elämä on kun taaperokin on tyytyväinen saadessaan potkia palloa, lukea kirjoja ja, noh, sopivissa määrin sylitellä. On päiviä, jolloin saan istua tunnin, joskus jopa kaksi, ihan rauhassa sohvan nurkassa kun tuo tärkeä trio yhteistuumin rakentaa legoja tai junarataa. Siitä vasta kiitollinen olenkin!