Kymmenen lennon, joista kuusi olen lentänyt yksin kolmen lapsen kanssa, jälkeen uskallan jakaa muutaman vinkin lentämisestä lasten kanssa. Ne eivät kuitenkaan ole mitään yleispäteviä ratkaisuja siihen, ettette saa elinikäistä porttikieltoa taivaalla kulkeviin liikennevälineisiin. Hieman erilaisia, varsin seikkaperäisiä vinkkejä jakaa omasta kokemuksestaan esimerkiksi Leluteekin Emilia, ja loppujen lopuksi nämä neuvot ovat aika lapsikohtaisia ja parhaimmat kikkakolmoset opitte vain lähtemällä rohkeasti reissuun itse. Joskus tähdet ovat kohdallaan ja tyypit jaksavat pelata Angry Birdsiä (ilman ääniä!) noususta laskuun, toisinaan mitkään rusinarasiat tai kyseenalaiset kasvatuskeinot eivät auta ja kaikki kymmenen lähintä penkkiriviä vihaavat teitä. Vinkki numero yksi on paksu nahka, että ette anna kireiden bisnesmatkustajien paheksuvien huokailujen tai romanttiselle lomalle suuntaavaan pariskunnan silmienpyörittelyn vaikuttaa omaan mielialaanne vaan yritätte ylläpitää rentoa tunnelmaa, edes oman perheen kesken.

Tärkeintä on tietysti päästä perille kohteeseen, mutta myös siitä matkasta kannattaa tehdä mahdollisimman mukava. Paras vinkki olisi tietysti tosi vahva esilääkitys, vähintäänkin matkaseurueen aikuisille, jotta kylmä hiki ei puske päälle jo ennen turvatarkastusta. Itse ainakin kerään kärsivällisyyttä jo kuukauden etukäteen ennen lentoa, jotta itse matkustuspäivänä olisin itse Äiti Amma, lempeä ja rauhallinen vaikka kaikki lapset juoksisivat ympäri tax free-myymälää reput heiluen hajuvesipullojen vieressä. Jos mikään mielikuvaharjoittelu ei auta niin harjoita uhkailua, kiristystä ja lahjontaa itsesi kanssa ja lupaa joku oikein kiva palkinto siitä hyvästä, että pääsette perille ilman hillitöntä hampaiden kiristelyä. Esimerkiksi uudet kengät, hyvä kirja ja lukurauha tai vaikka pullo viiniä, parikin.

No sitten niitä käytännön vinkkejä. Pakkaaminen: Lapsille mahdollisimman vähän – mutta kuitenkin sen verran että ovat tyytyväisiä ja kokevat olevansa täysivaltaisia lentomatkustajia – koska joudut kuitenkin itse kantamaan ne kassit. Meillä isoin saa oman repun ja keskimmäinen saa kunnian kiskoa perässään vedettävää Salama McQueen-laukkua. Näissä on sisällä vain leluja ja ehkä eväitä. Itselläni on yksi iso viikonloppukassi, jonka toivottavasti joskus saan korvattua repulla. Siellä on vaihtovaatteita, koska niitä on tarvittu joka lennolla, viimeksi ihan kolme eri kertaa kun matkalla Espanjaan kuopus oksensi tasaisin väliajoin. Vaihtovaatteita ei oikeastaan voi olla liikaa, koska katoavien matkatavaroiden takia on hyvä varautua myös selviämään vuorokausi sillä, mitä kannat mukanasi. Sitten on käsi/olkalaukku, jossa on sellaiset pikkujutut kuten passit, lompakko, lentoliput, vaipat ja niin paljon babywipesejä että niillä voisi putsata koko lentokoneen, sekä ne mitä joudut kaivamaan erikseen turvatarkastuksessa: Tabletti, läppäri, kamera ja vauvan ruoat erillisessä pussissa. Ylimääräisiä pusseja kannattaa olla myös niille likaisille vaatteille ja mahdollisille ulkovaatteille – kun olen yksin kulkenut tämän mustalaislauman kanssa ei kukaan henkilökunnasta ole kehdannut huomauttaa mulle, että käsimatkatavaranyssyköitä on huomattavasti enemmän kuin sallittua.

Kun aikoinaan pyysin apuja eväiden suhteen, osa suositteli karkkia, osa neuvoi välttämään sitä – yleensä lapset eivät tarvitse yhtään ylimääräisiä kierroksia kun tarkoitus on istua tuntitolkulla paikallaan. Meillä ovat toimineet rusinarasiat, minigrip-pusseihin pakatut keksit, suolatikut ja porkkanatikut, pillimehut ja noustessa ja laskiessa purkka ja imeskeltävät xylitol-pastillit, erityissuositus niille tahmeille ja sitkeille Nalle Puh-pastilleille jotka kestävät aika hyvin – myös esimerkiksi tarttuessaan hiuksiin, niiden irrottamisessa on ohjelmanumeroa kerrakseen. Yleensä ultimate-palkintona on ollut pojille Kindermunat: Sulava suklaa toki sotkee (babywipes!) mutta yleensä niissä yllätyksissä riittää näperreltävää, ja riideltävää jos ei satu tapahtumaan joku ihme niin että molemmista tulisi sama lelu. Äidin eväät? Muahahhaaa. Hyvällä tuurilla saat syödä lasten jämiä koska edessä olevan istuimen taskuun ei mahdu enempää roskia, mutta pidä ne ajatukset vain siinä palkinnossa, joka odottaa perillä.

Meillä lentokentillä liikkuminen on sujunut aina erinomaisen hyvin. Tosin tämä on nyt niitä asioita, mitkä ovat herran hallussa: Pojat ovat kaikki pikkaisen vieraskoreita ja tottelevat tuollaisessa ympäristössä hyvin, pienin on joku rintarepussa – Manduca on matkustavan vauvaperheen paras ystävä – tai lentokentän lainarattaissa, keskimmäisellä on välillä ollut valjasreppu, mutta nykyään kaikki kulkevat kiltisti jonossa kuin pienet elefantit konsanaan. Lentoyhtiöstä riippuen lapsiperheet pääsevät kiilaamaan sisään koneeseen heti ekaluokkalaisten jälkeen, mutta usein olen suosiolla jättäytynyt viimeiseksi boardaajaksi poikien kanssa. Kyllä ne paikat kuitenkin odottaa, ja lisäarvoa saa siitä kun näkee viereisillä paikoilla istujien kauhistuneet ilmeet kun ne tajuavat, ketkä ne kolme viimeistä paikkaa valtaavat. Kesällä kuopuskin täyttää kaksi ja saa oman paikkansa, jolloin me ei enää mahduta omalle rivillemme. Luultavasti kolmikko saa istua tulevaisuudessa vierekkäin ja itselleni buukkaan paikan jostain aivan eri puolelta matkustamoa…

Olemme lentäneet niin aamulla, päivällä, illalla kuin yölläkin. Aamulennot ovat yleensä olleet helpoimpia, sillä suoraan sängystä taksiin työnnetyt tyypit eivät unenpöpperössään ehdi vielä hötkyillä lähtöä ja usein kohteeseenkin on päästy silloin aika aikaisin. Kamalin lento on ollut ajankohdaltaan illalla, juuri ennen nukkumaanmenoaikaa, kun ne perinteiset iltahepulit onkin vedetty lentokoneessa. Mutta jos lapset ovat sellaista sorttia, joiden yöunet eivät häiriinny vieraasta ympäristöstä, niin rohkeasti vain yölennoillekin – itse en ole saanut unta vauva sylissä, mutta esimerkiksi Espanjasta palatessa kolmikko kuorsasi koko reissun mikä teki matkasta tarpeeksi siedettävän. Hereillä ollessaan he yleensä pelaavat tablettia, jota muuten käytetään melko säästeliäästi, sen lisäksi mukaan pakataan yleensä tehtävä- ja tarrakirjoja ja joitain pieniä leluja, joilla saa tarjottimen päällä aikaiseksi pienen leikin. Rehellisesti sanoen tuo kohta 2-vuotias on aika rasittavaa lentoseuraa, koska ei malttaisi pysyä paikallaan vaan haluaisi käydä henkilökohtaisesti tervehtimässä jokaista matkustajaa, rämpätä tarjotinta ja muuta sellaista, mutta kohta tämäkin vaihe on ohi. Toivottavasti.

Haluaisin nyt jaella jotain universaaleja ohjeita, kuinka guruäiti kuljettaa trionsa ympäri Eurooppaa ilman, että kukaan koskaan hyppii penkillä tai saa itkupotkuraivareita. Parasta mitä voin sanoa, että kannattaa lähteä, koska vaikka se lapsi kirkuisi koko matkan maapallon toiselle puolelle, matkustaminen on ihanaa. Ei ehkä ihan niin ihanaa kuin se oli ennen näitä uusia matkakumppaneita, mutta aika kivaa kuitenkin. Kun matkustaa lasten kanssa, oppii arvostamaan niitä kovaäänisiä juoppoja omalla lennolla, koska ne vievät huomion pois omista villi-ihmisistä. Suurin osa ihmisistä ymmärtää, että lapsista lähtee ääntä eikä vauvan itkulle aina voi mitään ja jos eivät ymmärrä niin voi voi. Kun itse kuuntelin kolme tuntia kiljuvaa vauvaa bussissa viime viikolla yritin vain muistaa, että se itku stressaa enemmän niitä vanhempia ja kukaan ei huudata lastaan huvikseen, ja toivon, että näin ajattelevat kaikki muut lentomatkustajatkin. Jos olet tosi rikas, voit aina tarjota kierroksen koko koneelle tai edes korvatulpat, mutta älkää ainakaan jättäkö lähtemättä sen takia siirtyminen maasta toiseen tuntuisi ylivoimaiselta suoritukselta. Vaikka okei, voisin kirjoittaa kokonaan uuden postauksen siitä, kuinka yhtäkkiä olen alkanut pelätä lentämistä, kun lasti onkin entistä arvokkaampi. Mutta ei mennä siihen nyt, sanonpa vaan että bon voyage, kahden kuukauden päästä taas kerätään kilometrejä meilläkin!