Mähän olen ylisanojen suuri ystävä, mutta nyt en liioittele yhtään, lupaan! Nimittäin aion mainostaa meidän viime kesän kohokohtaa, toukokuun puolivälistä syyskuulle asti kokoontunutta koko perheen puutarhakerhoa, jossa löysin sisäisen viherpeukaloni ja kaupunkilaislapset saivat elää maalaisidyllissä. Mehän päädyttiin viime keväänä tuonne ihan sattumalta: Facebookissa tuli vastaan ilmoitus, että Kumpulan koulukasvitarhalla järjestettävään koko kesän puutarhaprojektiin oli haku päällä ja ajattelin, että nyt olisi hyvä tilaisuus opettaa lapsille ihan kädestä pitäen mistä ruoka tulee. Itsehän en ole mikään kädet mullassa viihtyvä tyyppi, tai niin ainakin kuvittelin sen perusteella, että suurin hortonominen saavutukseni on ollut rairuohon kasvattaminen. Mutta paljastuikin, että nautin suunnattomasti viljelyn fyysisestä puolesta kuten lannan lapioimisesta, sekä saavutin liki täydellisen zen-tilan kitkiessäni rikkaruohoja rakkaalta perunapelloltani. Että jos tähän saakka olet tappanut kaikki kaktuksesikin, älä huoli, sisäinen viherpeukalosi saattaa emansipoitua Kumpulan puutarhakerhossa!

Koska en tuntenut ketään, joka olisi tuohon toimintaan aiemmin osallistunut ja menimme sinne keskelle noin 14 tuntemattoman perheen joukkoa, emme tienneet mitä odottaa. Ja mikä iloinen yllätys tämä olikaan! Viljelimme porukalla isoa peltopalstaa, jonne mahtui perinteiset porkkanat ja purjot mutta myös kukkia, eksoottisempia mausteita ja trendikästä lehtikaalia, jota oli pakko opetella kokkaamaan ja syömään viimeistään siinä vaiheessa kun loppukesästä kannoin sitä kassikaupalla kotiin. Pääasiassa keskityimmekin ihan perinteiseen puutarhan hoitoon: Ensin maan muokkaamiseen, istuttamiseen ja sitten vaan odoteltiin, että sato alkaa kasvaa. Osaavat ohjaajat opastivat huolella ja pitivät pieniä luentoja, sen lisäksi meillä vieraili kokki opettemassa rikkakasvien käyttöä keittiössä, lähes joka kerralla oli jotain pientä naposteltavaa omasta pellosta ja sadonkorjuun aikaan poistuimme kerhosta joka kerta mukanamme niin paljon itse kasvatettua, terveellistä ruokaa, että kaupan vihannesosastolla ei tarvinnut turhia pyöriä.

Aidatulla viljelysalueella oli lasten hyvä juosta, tutkia ja touhuta kun kuokkiminen ja matojen pelastaminen alkoivat käydä tylsäksi. Seuraa riitti, kun joka kerta paikalla oli parikymmentä lasta aika laajalla ikähaarukalla. Heinäkuussa vasta ihanaa oli, kun paikalle avattiin kesäkahvila Utopiha, jossa oli tarjolla eksoottisia kasvisherkkuja, jääteetä ja joogaa sekä konsertteja. Pojista tietenkin parasta olivat sadettimet, joiden läpi juosta kuumana kesäpäivänä. Viime kesänä me oltiin reissussa juuri parhaimpien helteiden aikaan, mutta kyllä mä yhden auringonpistoksen ehdin tältä keitaalta saada.

Miksi mä sitten paljastan tämän salaisuuden täällä? Koska ehkä joku muukin viettää kesää kaupungissa töiden takia, tai muuten vaan ilman mahdollisuutta päästä mökille. Tai ehkä joku siitäkin huolimatta tahtoo osallistua yhteisölliseen viljelystoimintaan, tarjota lapsille vähän maalaistunnelmaa sekä säästää syksyn ruokamenoissa. Tämä oli meidän kesäparatisiimme viime vuonna ja nyt näitä kuvia katsoessa tulee todella haikea olo, kun tänä vuonna ei voida osallistua kun ollaan suurin osa kesästä Espanjassa. Mutta menkää te meidän puolesta, nauttikaa tonkimisesta ja touhuamisesta, maailman parhailta maistuvista, itse istutetuista perunoista ja rennosta tavasta oppia luonnon kiertokulkua! Ilmoittautumaan pääsee täällä.