Tätä voisi jo kutsua toivepostaukseksi, koska eräs ystäväni kysyi (kröhm, pari kuukautta sitten…) kuinka olemme saaneet rytmit sovitettua uuteen elämäntapaan. Olen niitä äitejä, jotka ennen sitä varsinaista äitiyttä olivat suuresti sitä mieltä, että lapsensaaminen ei tarkoita mitään minuutintarkkaa aikataulua. Että kyllä se lapsi tottuu meidän perheen elämänmenoon ja sopeutuu. No, se on toisaalta totta – jotkut lapset ovat tosi joustavia eivätkä juuri reagoi vaikka ruoka tulisi joka päivä eri aikaan eikä nukkumaanmenon kanssa ole niin nuukaa. Olen kuitenkin omien jälkeläisteni kohdalla todennut, että mitä enemmän arki toistaa omaa kaavaansa niin sitä helpompaa meillä on. Onhan se vähän Päiväni Murmelina-elokuvan tyyliä, että kaikki asiat tapahtuvat samassa järjestyksessä melkein 365 päivää vuodessa, mutta meillä ennakoitavuus vain toimii.

Suurin dilemma täällä oli lasten sisäisten kellojen siirtäminen. Aikaeroa ei ole kuin tunnin verran ja se menisi jo perinteisen talviaika/kesäaika-pelleilyn piikkiin, mutta sitten on se espanjalainen aika. Täällä ei varmasti kukaan herää vapaaehtoisesti aamuseitsemältä, ja sosiaalinen elämä painottuu iltaan, eli siihen aikaan kuin meikäläiset ovat normaalisti jo nukkumassa. Periaatteessa ongelma koski vain ravintolasyömistä, sillä monet paikat aukeavat vasta seitsemän kahdeksan aikaan, jolloin meillä ollaan jo iltapuurossa, mutta myös Käytännön Miehen työpäivät päättyivät myöhemmin kuin Suomessa. Näin ollen lapsia on valvotettu puolikymmeneen iltaisin, jotta ehtisivät nähdä isäänsäkin, ja vastaavasti he nukkuvat yli kahdeksaan. Suomessa rauha vallitsee yleensä klo 20.30-07.30, joten ei tämä nyt kovin radikaali muutos ollut. Kuitenkin jos ja kun muutamme tänne pysyvästi, täytyy alkaa jotenkin prepata lapsia että pystyvä espanjalaismuksujen tapaan puistoilemaan vielä puolilta öinkin…

Nämä normaalit arkipäivät, kun olen pääasiassa yksin poikien kanssa, ovat aika lailla toistensa kopioita. Aamulla lapset syövät muronsa tai jogurttinsa ja leipänsä ja hedelmänsä. Katsovat ehkä lastenohjelmia, yleensä sotkevat ja leikkivät. Suunnittelen, että mentäisiin pihalle – puistoon, kaupungille ostamaan leipää tai vettä tai rantaan syöttämään kaloja – siinä kymmenen aikaan, mutta olemme aina vähintäänkin tunnin myöhässä mielikuvitusaikataulustani. Sadepäivinä ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa kuin olla kotona koko päivä, se tarkoittaa lähinnä television katselua, tabletin pelailua, piirtelyä, legoja ja Afrikan Tähteä. Kun palaamme kotiin, syömme lounaan ja kuopus menee parin tunnin päiväunille. Sen aikaa sitten isot yleensä viihdyttävät itse itseään tai teemme Pampulan tai Ompun puheterapiaharjoituksia. Kunhan nuorimmainen herää lapset syövät välipalan, menemme uudestaan puistoon, palaamme kotiin ja syömme päivällistä. Kun Käyttis oli vielä kuvioissa, hän saapui kotiin illalliselle ja yleensä siinä vaiheessa minä karkasin kotoa: Lenkille, kantakahvilaan lasilliselle viiniä tai ruokakauppaan. Iltarutiinit ovatkin olleet meillä aina miehen heiniä, koska oma työni on aina ollut iltapainotteista: Mies on hoitanut kylvetykset, iltapuurot ja pesut. Kello yhdeksältä luetaan satu ja sen jälkeen laitetaan YouTubesta satukasetit soimaan ja rauha laskeutuu maahan.

Ei me tätä rytmiä mitenkään orjallisesti noudateta, matkoillakaan. Joskus kukaan ei nuku päiväunia, ja silloin kun meillä oli auto vuokralla niin monina päivinä kaikki nukkuivat tirsat takapenkillä. Jos on jotain mahdottoman kivaa ohjelmaa juuri tiettyyn aikaan niin voimme syödä lounaan liikkeellä, korvata kotiruoan pizzalla kaupungilla ja ainakin kerran viikossa yritän tehdä jonkun vähän pidemmän retken lasten kanssa, esimerkiksi sinne Point Europaan. Kerran viikossa meillä on ollut keskimmäisen puheterapia Skypen kautta ja paikallisten juhlat ovat tuoneet vaihtelua totuttuun touhuun. Oikeastaan ainoa, mistä yritän tosi tiukasti pitää kiinni on se, että olemme kuopuksen päiväuniaikaan kotona, koska rattaissa hän ei juuri malta nukkua ja tämä on usein mullekin ainoa tilaisuus saada vähän lepoa. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa niin nuorimmainenkin saattaa luopua unistaan ensi kesänä, joten pitää vielä nauttia siitä että saa itsekin torkkua tuhiseva taapero kainalossa.

Joten tällaisia meidän päivät täällä ovat. Skotlanti, Portugali, Espanja, Suomi – aika samanlaistahan se elämä lasten kanssa on kuitenkin vaikka puitteet vähän vaihtuvatkin. Lapsille on riittävästi eksotiikkaa erilaisissa aamiaismuroissa (joita he eivät kotona saa ollenkaan) ja uusissa leikkipuistoissa, aikuisille riittää auringonpaiste ja paremmat mahdollisuudet syödä ravintoloissa. Ehkä se mun extremehenkinen seikkailukiintiö täyttyi nuorempana kun tuli nukuttua lentokentillä ja juna-asemilla, kiipeiltyä vuorilla ja uitua vesiputouksilla. Ja se lasten joustavuus lisääntyy heidän kasvaessaan, eli muutaman vuoden päästä voidaan varmaan jo tehdä uhkarohkeita irtiottoja ja unohtaa kelloon katsominen kun suunnittelemme päiväohjelmaa. Siihen saakka rutiinilla.