Voitte kuvitella tähän alkuun mun bridgetjonesmaisen tulkinnan. Käsissä kuuluisi olla viinipullo ja konvehtirasia, mutta sattuneesta syystä nyt on vain paketti Panadolia ja litra vettä. Kun olen saanut dramaattisen Celine Dion-coverin päätökseen saatte encoreksi, pyytämättä ja yllättäen, Europen Final Countdownin. Olkaa hyvät.

En pidä odottamisesta – en ole kuuluisa kärsivällisyydestäni ja siinä, missä en malttaisi odottaa ihania asioita tapahtuvaksi, alan myöskin angstata lähestyviä haasteita, vaikeuksia tai muita veemäisyyksiä jo hyvissä ajoin. Niinpä olen oikeastaan viimeiset kolme viikkoa jo valmiiksi kiukutellut ja panikoinut eilistä. Käytännön Mies lähtisi useamman viikon koulutusmatkalle Madridiin ja me jäisimme yksin tänne etelään, aina kotiinpaluuseen asti. Melkein kolmen kuukauden ajan olin saanut nauttia toisen aikuisen läsnäolosta, edes iltaisin ja aamuisin, ja nyt yhtäkkiä pitäisi pärjätä taas yksin kolmen villi-ihmisen kanssa. Ilman mitään turvaverkkoja, kodissa jonka vesiboileri saattaa sammua kesken suihkun, paikassa jossa lähimpään ruokakauppaan on hermojaraastava kilometrin kävely ahtaita katuja ja itse kaupassa käytäisiin lähitaistelu turskanhimoisten mummojen kanssa. Ja Käytännön Mies lähti, ja me jäimme.

Tsemppihenkeä tarvitaan vielä entistäkin enemmän, kun lähtöä edeltävä yönä se koko muun perheen jo kertaalleen kiertänyt tauti puski mullekin päälle, ja jäin nyt pyörittämään taloutta kuumeisena ja pahoinvoivana. Vielä kun joku lapsista karkaa ja unohdan avaimet sisälle puistoillessa niin suunnilleen kaikki kauhuskenaariot ovat toteutuneet. Yritämme kuitenkin lasten kanssa asennoitua viimeiseen viiteen päivään lomana, vaikka tämä ylittää kyllä masokistisella asetelmallaan kaikki täyspäisen loman kriteerit. Aiomme mennä vielä kiertelemään Gibraltarille, syödä paljon ravintoloissa ja katsoa kaikki ne 29 jaksoa Ryhmä Hauta, mitä televisiossa on tallennettuna. Kotimatka alkaa sunnuntaiyönä ja luulen, että kun maanantaiaamuna saavumme Suomeen samaan aikaan kun suurin osa kuolevaisista vasta heräilee uuteen työviikkoon, olen aika lailla loman tarpeessa koko nainen.

Pahimmalta ei kuitenkaan tunnu tämä kuuden päivän bootcamp yksinhuoltajana. Pahimmalta tuntuu ero. Alla on kolme kuukautta aika onnellista perhe-elämää, monta eri tv-sarjaa ja niiden monta eri kautta katsottuna iltaisin yhdessä, sen ensimmäisen puolen vuoden etäsuhdepätkän aiheuttamien haavojen parantelua. Ja nyt taas hyvästit, yli kahdeksi kuukaudeksi. La Línean jättäminen tuntuu haikealta, koska tänne jää nyt kodiksi kutsuttu paikka, ja ihminen, joka tekee kodin. Ja äh, taas itkettää, vaikka kuvittelin kyynelkiintiön täyttyneen jo eilen. Mutta nyt kohti uusia seikkailuja. Kevään ensimmäinen päivä, aika paketoida talvi Espanjassa.

PS. Eilen siinä bussipysäkillä niiskutellessani mietin kyllä sitä, että ei kai kukaan ihminen vapaaehtoisesti ole erossa rakkaimmistaan. Mietin Suomeen saapuneita ihmismassoja, joissa joukossa on totta kai täysiä mätämunia, mutta siellä on myös satoja, tuhansia ihmisiä, jotka ovat joutuneet jättämään perheensä taakseen. Ehkä heillä ei ole perusteita turvapaikkaan, mutta vaikea kuvitella että ilman pakottavaa tarvetta (ja monet varmasti kokevat taloudellisen toimeentulon ja turvallisemman kasvuympäristön pakottavaksi tarpeeksi) kukaan hyvästelisi läheisimpänsä ja jättäisi heidän epävakaisiin olosuhteisiin. Ei mulla muuta.