IKÄVÄ LISTA, IKÄVÄLISTA

Ikävöimme Suomea. Yksi matkustamisen hyvistä puolista on ehdottomasti se, että oppii arvostamaan asioita kotona. Ikävöimme itsestäänselvyyksiä kuten ystäviä ja sukulaisia, maitoa, omaa sänkyä ja tyynyä sekä tietenkin pääkaupunkiseudun helmikuista ilmastoa, mutta osa kaipauksen kohteista on yllättänyt myös itse ikävöijän.

12523765_1722827244670471_1797056978_n

Ikävöin Pikku Kakkosta. Täälläkin totta kai näkyy lastenohjelmia, useammalla kanavalla ja ympäri vuorokauden vieläpä, ja joitain Suomestakin tuttuja tyyppejä: Pasi ja Kielo, Dinojuna ja poikien suureksi riemuksi Ryhmä Hau noin 12 kertaa päivässä. Mutta kaipaan Pikku Kakkosen rauhallista ja opettavaista ohjelmatarjontaa. Täällä valtaosa ohjelmistosta on Paavo Pesusienen tapaista levotonta huutamista, jonka seurauksena lapsilla on varmasti ihan pian ADHD ja liuta muita käytöshäiriöitä. Luultavasti olen enemmän innoissani kuin lapset kun taas pääsemme katsomaan Siiriä ja Sorsaa tai Pikku Kakkosen postia.

12407261_653614631447646_1129523459_n

Ikävöin Oivariiniä. Olen muutenkin nolon nirso, ja levitteiden kohdalla valikoivuuteni muuttuu liki anaaliseksi niuhottamiseksi. Suomessakin syön mieluummin leipäni kuivana ilman päällystettä, jos tarjolla ei ole Oivariiniä. Täällä olemme kokeilleet kaikkia mahdollisia rasvaseoksia, mutta mikään ei ole kelvannut korvikkeeksi. Tämä oli ihan ilmainen mainos sinne Valiolle.

12519206_1516971721930942_1191794744_n

Ikävöin suomalaisia kassatyöntekijöitä. Täällä kaupassa ollaan selvästi suojatyöpaikassa, sillä toiminta kassoilla on ihan uskomattoman hidasta. Kavereiden annetaan surutta kiilata muut jonottajat (missä on moraali, kysynpähän vaan!), tuttujen kanssa vaihdetaan vartin verran kuulumisia, välillä pakataan jonkun asiakkaan ostokset ihan vaan pakkaamisen ilosta, ja jos nyt sattuu sellainen ihme että olen ainoa asiakas, niin niitä ostoksia pyöritellään kädessä ihmettelen aivan kuin olisin laittanut hihnalle jonkun uhanalaisen koalapennun. Tuntuu, että jokainen kauppareissu vanhentaa vuoden kun luterilaiseen tehokkuuteen tottunut shoppailija hajoaa sisäisesti tähän eteläeurooppalaiseen työskentelytahtiin. Tämä pätee Espanjassa ja Portugalissa kyllä mihin tahansa asiakaspalvelun osa-alueelle, tuntuu olevan oikein taitolaji tehdä kaikista asiointiprosesseista mahdollisimman hitaita.

12568344_890936734355567_1352145623_n

Ikävöin SATSia. Tiinan cyclingtunteja, Maurin bodycombattia, Helenan pumppia ja Lotan joogaa. Rumia, violetteja seiniä, painojen kolinaa, lapsiparkin tarjoamaa taukoa pikku monstereista, kamalaa ysäriteknoa koreografioiden taustalla, ja ennen kaikkea urheilun jälkeistä onnellista hikieuforiaa.

12558487_1174950972551657_259478310_n

Ikävöin tiskikonetta. Vaikka tiskaaminen itsessään ei ole mitenkään kotitöistä kamalin, niin täällä se on, öhm, haasteellista. Koska täällä ei ole kuultu sellaisesta suomalaisesta innovaatiosta kuin kuivauskaappi, altaitakin on vain yksi. Sen lisäksi veden lämpötilassa on tasan kaksi vaihtoehtoa: Palovammat polttava tai sormet syväjäädyttävä. Ja koska vesi lämmitetään boilerissa, haisee koko koti epäilyttävästi kaasulle puolentunnin tiskaussession jälkeen. Samaan aikaan ei voi myöskään tiskata ja käydä suihkussa – tarkoitan, että toinen henkilö ei voi tiskata keittiössä samaan aikaan kun toinen peseytyy, jollei halua tarjota tätä polttaa-jäädyttää-elämystä myös kylpijälle.

12501508_501987283314024_1536795058_n

Oikeastaan lista jäi paljon lyhyemmäksi kuin alun perin ajattelin. Jos meille rakkaita ihmisiä ei lasketa, ikävöimme lähinnä omia tavaroitamme kotona; minä vaatteitani, lapset lelujaan. Sisustustavaroita, jotka pystytään tuomaan pakettiautolla Espanjaan tai ostamaan paikallisesta Ikeasta. Kaipaan leipomista ja joitain ruokia, kuten soijanakkeja ja Runebergin torttuja, mutta vastineeksi täällä on tarjolla tuoretta papayaa, tonnikalaa ja pinaattia puoli-ilmaiseksi. Omaa kuntosaliketjua tai saunaa en ehkä saa Espanjaan, mutta luulen, että oppisin ehkä elämään ilman niitäkin.

12716973_1066993750010975_311360506_n

Upean idylliset talvikuvat Suomesta eivät tietenkään ole minun ottamiani vaan löytyvät mahtavan ainn_o:n Instagram-tililtä

 

 

OMA, RAKAS LA LÍNEA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vielä lokakuussa en ollut kuullutkaan La Línean kaupungista. Ja kun marraskuussa meille selvisi tämä seuraava kohde Skotlannin jälkeen, eivät ne asiat mitä paikasta kuulin olleet erityisen imartelevia. Monet työkaverini olivat käyneet Gibraltarilla, jonne ainoa reitti maatietä pitkin käy La Línean läpi. Siinä missä ensireaktio uutisiin Espanjaan muutosta oli kateellista huokailua, muuttui se hieman vahingoniloiseksi naureskeluksi kun tarkensin määränpäämme. Yleisin sana kuvailemaan aluetta oli ”ghetto”, sitten ”hirveä slummi”, ja ”voi teitä raukkoja”. Kun netistäkin löytyi lähinnä negatiivisia kokemuksia – kauhutarinoita katuryöstöistä, saastuneesta täyttömaasta ja käsiin hajoavista kiinteistöistä – niin aloin itsekin epäillä sitä, millaiseen rotankoloon mies oli meidät muuttamassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kun Käytännön Miehelle tarjottiin töitä Gibraltarilta oli alusta asti selvää, että meidän rahamme eivät riitä edes yksiön vuokraan sillä puolella salmea. Niinpä kotia alettiin suosiolla etsiä rajan takaa Espanjasta, josta parhaimmillaan kävelee viidessä minuutissa passintarkastukseen ja 20 minuutissa Gibraltarin keskustaan. Järjestely ei ole mitenkään harvinainen, vaan rajatarkastuksissa on aamuisin ja iltaisin jono expatteja, joilla on työpaikat Gibraltarilla ja kodit Espanjan puolella La Líneassa tai naapurikaupungeissa San Roquessa tai Santa Margaritassa. Vaikka joskus itsekin työllistyisin Gibraltarille, meistä tuskin tulisi gibraltarilaisia: Asuntojen hinnat ovat siellä suunnilleen kolminkertaiset enkä itse välitä alueen ahtaudesta, joka pahenee kesällä kun niemelle saapuu päivittäin tuhansia turisteja Aurinkorannikolta tai risteilyaluksilla.

P2073066.jpg

P1172465.jpg

No, ovatko kaikki pahimmat painajaiset uudesta kotikaupungista käyneet toteen?

Eivät todellakaan. Ymmärrän kyllä, että jos näkee kaupungin vain ajomatkalla rajalle, se näyttää rähjäiseltä. Ja okei, La Línea on rähjäinen ja monin paikoin likainen ja kaikista surkeimmilla seuduilla suorastaan saastainen, mutta ei tämä mikään Etelä-Espanjan Bronx ole. Meillä kävi ihan mieletön munkki kodin kanssa, sillä asunto on lähellä rajaa, alueen hienointa hotellia vastapäätä, kunnallishallinnon vieressä, muutaman minuutin kävelymatkan päässä keskustasta sekä merenrantabulevardilta, jonka varrella on ranta, leikkipuistoja ja huviveneiden satama. Sen lisäksi talon edessä on ala-aste ja meidän takapihallamme on yläaste. Luultavasti näiden naapureiden ansiosta asumme kaupungin siisteimällä ja turvallisimmalla alueella, missä suurimmat häiriöt ovat satunnaiset mielenosoittajat kaupungintalon pihalla. Vaikka esimerkiksi kävelymatka suurimpaan supermarkettiin Carrefouriin menee vähän epäilyttävämpien asuinalueiden läpi ja lenkkeilen usein tyhjän telakan alueella, en ole koskaan pelännyt täällä. Itä-Helsingin jälkeen tämä on melkoinen lintukoto, vaikka yhä vainoharhaisesti tutkin leikkipuiston maastoja huumeneulojen ja lasinsirujen pelossa – ei ole löytynyt, tosin koirankakkaa senkin edestä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämä 65 000 asukkaan La Línea de la Concepción alkaa tuntua aivan kodilta. Kaupungissa on kaunis, vanha keskusta, joka on suojassa liikenteeltä ja Gibraltarille suuntaavien turistien katseilta. Keskusta on pieni ja rauhallinen, kaduilla ei ole autoja vaan kahviloita, tapasravintoloita ja kirpputoreja. Täällä on kauppahalli ja korttelin kokoiset markkinat viikonloppuisin: Tarjolla on niin paljon laitonta kiinakopioita merkkivaatteista ja lasten lemppareista, että Mustamäen tori alkaa vaikuttaa ihan Stockmannilta. Suomessa harmitti, kun en ehtinyt Kiasman Tottelemattomuuskouluun tai Ateneumissa katsomaan Henri Cartier-Bressonin näyttelyä, mutta kuin tilauksesta meidän takapihalla olevaan puistoon aukesi paikalliselle kuvataiteilijalle omistettu museo, Museo Cruz Herrera. Akuuttiin taidenälkään löytyy siis ratkaisu läheltä, eikä Málagan museotaivaaseenkaan ole mahdoton matka.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

P2143226.jpg

Rakastan La Línean kahviloita, leipomoita ja kioskeja, joista käydään old school-tyyliin valitsemassa irtokarkkeja ”kymmenellä sentillä vaahtokarkkeja”-tyyliin. Olen erittäin kiintynyt kantakahvilaamme, jossa kahdella eurolla saa jättimäisen lasillisen viiniä, ja kotimatkalla voin hakea jostain keskustan kymmenistä leipomoista eurolla kaksi uunituoretta patonkia mukaan – joskus ehkä myös palan kakkua, kello yhdeltätoista illalla! Ei täällä tietenkään täydellistä ole: Sadepäivinä on tosi tylsää kun ainoa ohjelmanumero sisätiloissa on vähän ankea kirjasto tai McDonald’sin sisäleikkipaikka. Urheiluhullulle ei ole mitenkään suuresti valinnanvaraa, vaan joko täytyy juosta edes takaisin rantabulevardia tai mennä Gibraltarin puolelle. Vielä en ole löytänyt itselleni sopivaa kuntosalia eivätkä ryhmäliikuntatunnit taida olla täällä suuressa huudossa, ilmajoogasta tai hot joogasta puhumattakaan.

P1302819.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka meillä onkin jo aika kova koti-ikävä, tuntuu tämä hyvältä paikalta asettua joskus tulevaisuudessa kun elämä Suomessa on pantu pakettiin. Turisteille täällä ei ole juuri muuta tarjolla kuin pari vanhaa linnoituksen rauniota ja bunkkeria rajan lähellä, kirkko ja venesatama, mutta kotikaupungiksi tämä kelpaa oikein mainiosti. Nyt lähinnä huvittaa kaikki ennakkoluulot ja pelottelu kolmen kuukauden takaa, sillä tämähän on ihan loistava pieni kaupunki!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

KARNEVAALIT 2016

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tutustuin ensimmäisen kerran karnevaalikulttuuriin vaihto-oppilasvuonna Karibialla. Dominikaanisessa tasavallassa helmikuun jokainen sunnuntai ihmiset kerääntyivät katujen varteen kun paikalliset joukkueet, usein kaupungin ravintoloiden tai kauppojen sponsoroima ryhmä, valtasivat tiet naamareissaan ja asuissaan. Karnevaalikulkueisiin kuului oleellisena osana kevyt kaljanjuonti, kuurouttavalla volyymilla soitettu merengue sekä väkivalta. Näillä hirviöiksi pukeutuneilla joukoilla nimittäin oli aina mukanaan eräänlaiset moukarit, joilla sitten sivustakatsojia mätkittiin. Eikä voimassa tosiaan säästelty, vaan seuraavana päivänä ainakin eturivin katsojilla olivat reidet ja takamukset mustelmilla. Me matkustimme usein tunnin bussimatkan (bussilla tarkoitan pakua, johon ahtautui 20 ihmistä kyytiin) La Vegaan nauttimaan tästä masokistisesta ilonpidosta, ja jos haluatte tutustua dominikaanikarnevaaleihin paremmin niin esim. tämä video antaa hyvin osviittaa siitä, millaisilla pampuilla siellä yleisöä paukutetaan.

P2133163.jpg

P2133176.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Myös Espanjassa on juhlittu karnevaaleja. Onneksi hieman vähemmän väkivaltaisesti kuin mun nuoruuden karnevaalihumussa. Vaikkei joulun pyhien ja pääsiäisviikon eli Semana Santan (jolloin kuulemma taas riittää juhlintaa – me olemme silloin Suomessa viettämässä pääsiäistä hiljaa ja hartaasti) väliin mahdu montaa viikkoa, ovat ilonpitoa rakastavat espanjalaiset organisoineet tähän väliin kuitenkin kuusi päivää kestävät karnevaalit. En tiedä täkäläisten karnevaalien historiasta sen tarkemmin, mutta tulevina vuosina tapahtumia pitää kuulemma ehdottomasti käydä katsomassa myös Cádizin kaupungissa, jossa ei huhujen mukaan ole säästelty serpentiinissä, konfettisateessa tai shownumeroissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Juhlinta alkoi täällä jo viime viikon tiistaina. Kyseessä oli ilmeisesti jonkinlainen kilpailu, joka huipentui lauantain finaaliin esityksistä – meiltä nämä menivät ohi, koska ohjelma alkoi aina iltayhdeksän aikaan, jolloin nössöt suomalaiset olivat jo valmiita nukkumaan. Koska tapahtumapaikka oli pääosin meidän kotitalomme takana, kuulimme kyllä usein iltaisin rumpusooloja ja rytmikästä laulantaa. Muutenkin olimme aika noviiseja tässä karnevaalitouhussa, ja opimme että ensi vuonna lapsille pitää hankkia asiaan kuuluvat asusteet. Ja hyvissä ajoin, sillä paikalliset tyhjensivät naamiaiskauppoja jo tammikuussa valmistautuessaan karnevaaleihin. Sunnuntaina osana päätösjuhlia oli myös lasten pukukilpailu. Me emme sitä tietenkään päässet todistamaan, koska päiväuniaika.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lauantai-iltana pyörimme kyllä kaupungilla ihmettelemässä krääsäkauppiaita, erilaisten teemojen mukaan koristautuneita joukkueita sekä espanjalaislasten turnajaiskestävyyttä – en vieläkään ole keksinyt miten nämä täkäläiset lapset jaksavat valvoa puolilleöin ilman hermeettisiä itkupotkuraivareita! Helmikuu on ollut säiden puolesta niin surkea, myrskytuulta ja sadekuuroja ja +14 asteen hyytävää kylmyyttä, ja sunnuntaiaamuna näytti siltä ettemme pääse osallistumaan loppuhuipennukseen, eli kaupungin läpi kulkevaan kulkueeseen. Onneksi sade taukosi, haimme poikien kanssa evääksi lasten pään kokoiset kroisantit ja menimme kadunvarrelle odottelemaan paraatia.

P2143309.jpg

P2143317.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuten loppiaisena, oli tarjolla taas tanssiesityksiä (ja lapsilla sellaiset muuvit, että Suomessa kukkahattutädit saisivat slaagin), karkkia, meteliä, paperisilppua ja ne tutut hahmot kuten Dora, Pipsa-Possu ja poikien ehdoton suosikki: Fireballin tahtiin vatkanneet Ryhmä Haun eli Patrulla Caninan jäsenet. Paraati pysähtyi jälleen meidän kotikulmillemme, jossa erään koulun sisäpihalle oli järjestetty puitteet naamiaiskilpailulle, esityksille sekä tarjoilulle. Täälläkin aikuisille oli tarjolla 1,5 euron olutta kaljateltasta, mutta pääosassa oli silti lasten riemu. Naamiaisasuihin ja maskeeraukseen oli panostettu ja pojat olivat innoissaan kun vastaan käveli monta kätyriä, Elsaa, Darth Vaderia, Ryhmä Haun hahmoa ja pieniä poliiseja ja palomiehiä.

P2143326.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näitä tapahtumia tulee kyllä ikävä. Etenkin kun asumme aivan ydinkeskustassa (joka ei toki täällä ole mitenkään suunnattoman iso alue) ja voimme muutaman minuutin varoitusajalla lähteä katsomaan, mitä on ohjelmassa. Ihmiset ovat olleet kaikissa juhlissa selvin päin, iloisia, ottaneet huomioon lapsia (myös muita kuin omiaan – vieraat isät ja äidit tulivat tuomaan pojille kärryistä heitettyjä karkkeja ja serpentiinipötköjä jos hitaat hämäläiset eivät itse ehtineet niitä napata) ja näissä koko kaupungin yhteen keräävissä tilaisuuksissa myös itselle on tullut sellainen olo, että olemme osa tätä yhteisöä. Ensi vuonna osallistumme mukaan kilpavarusteluun ja veikkaan, että La Líneassa on silloin yleisössä yksi Vainu, Samppa ja Rekku enemmän…

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

SE YKSINÄINEN ÄITI

Onhan tämä nyt vähän paradoksaalista: En ole koskaan ollut niin yksinäinen kuin nyt, elämäntilanteessa jolloin olen käytännössä katsoen ympäri vuorokauden kiinni kolmessa ihmisessä enkä saa käydä edes vessassa rauhassa. Mutta en ole myöskään koskaan aiemmin ollut niin kotiäiti kuin nyt. Suomessa palasin luennoille kun esikoinen oli alle kuukauden vanha ja töihin kun keskimmäinen oli puolivuotias, kuopuksen kohdalla jo tämän ollessa kolmekuinen. Ja vaikka olisinkin vain ollut edustusrouvana ilman osa-aikatöitä tai opintoja, niin aina olivat sukulaiset, äitikaverit leikkipuistoissa ja naapurissa, omat harrastukset sekä se oma vanha ystäväpiiri, joka on pitänyt yhtä yläasteelta asti.

Voisi tietenkin kuvitella, että kun viettää päivät keskustellen Star Warsin juonikäänteistä viisivuotiaan kanssa, ratkoen veljesten riitoja (kuka puri ja ketä, kenellä se Turtles oli ekana jne), kieltäen kuopusta minuutin välein syömästä vessapaperia tai repimästä sivuja kirjoista ja ylipäänsä vastaa yksin tästä älämölöstä kello 9.30-18.30, haluaisi sen jälkeen vain vetäytyä johonkin luolaan koomaamaan korvatulppien ja viinipullon kanssa. No, usein se siltä tuntuukin, mutta kun päivän ainoat aikuiskontaktit ovat leipomon myyjä, meikäläisen sekoilua paheksuvat isovanhemmat puistossa sekä se vakituinen ”apua, onko näitä kolme, ovatko ne kaikki sinun?”-hämmästelijä* kadulla, niin iltaisin kaipaa kipeästi aikuista juttuseuraa. Internet on tässä suhteessa kaksiteräinen miekka, sillä siinä missä voin WhatsAppin ja Instagramin kautta pitää yhteyttä ystäviin Suomessa ja päivittää meidän kuulumisia, aiheuttaa sosiaalinen media myös ihan tyylipuhdasta kateutta kun näen muiden käyvän yhdessä brunsseilla, lenkeillä, viettämässä tyttöjen iltoja tai juhlimassa ystävänpäivää ystävien kesken. Että pitäkää te vaan hauskaa ilman minua, minä tässä punnerran uusien bestisteni, FitnessBlenderin Kellin ja Danielin, kanssa.

Suomessa uudet ystävyyssuhteet ovat syntyneet kuin itsestään. Koulussa tai työpaikoilla, ja nyt lasten myötä hiekkalaatikolla, netissä tai päiväkodin vanhempaintoimikunnassa. Täällä sen sijaan en tunne sosiaalista marssijärjestystä. Päivisin leikkipuistoissa on lähinnä mummoja ja vaareja lastenlasten kanssa, iltaisin vanhempia omissa porukoissaan. Suomessa olin esikoisen synnyttyä se äiti leikkipuistossa, joka yritti aina auttaa uusia tulijoita integroitumaan porukkaan, mutta vuosien ja lapsien myötä muutuin itsekin vähän epäsosiaaliseksi: Jos en juossut poikien perässä selailin nettiä tai jutustelin tuttujen kanssa, en vain enää jaksanut aloittaa keskustelua lapsista tai niiden kehitysvaiheista. Nyt olen palannut siihen pisteeseen, että puheenaiheet koskevat vain ja ainoastaan lasten lukumäärää, sukupuolta, luonteenlaatua tai lempiruokia. Kun mieskin on iltaisin aika väsynyt työpäivän jälkeen eikä muutenkaan ole sitä suulainta sorttia, tekisi mieli vain juosta pitkin kaupunkia huutamassa että tulkaa joku juttelemaan mulle politiikasta, kulttuuri-ilmiöistä, miesongelmistanne tai vaikka sukkahousuista. En kuitenkaan halua testata miten hyvin paikallinen pakkohoito toimii.

Olen yrittänyt epätoivoisesti löytää netistä paikallisten äitien ryhmiä, mutta huolimatta todella mielikuvituksellisesta googlailusta en ole löytänyt mitään. En viitsinyt kolmen kuukauden visiitin takia ilmoittaa poikia harrastuksiin tai päivähoitoon, joten sitäkään kautta en pääse verkostoitumaan. Aurinkorannikolla ja Gibraltarilla on kotirouvilla omia kerhojaan, joihin ehkä pääsisin kuokkimaan, mutta kolmen lapsen kanssa liikkuminen on sen verran haastavaa, että useimmiten jäämme nauttimaan omasta seurastamme lähipuistoihin. Kun palaamme tänne pysyvästi, aion ottaa käyttöön järeämmät aseet jottemme vietä loppuelämäämme lasten kanssa keskenämme kinastellen. Liityn rotareihin tai vapaamuurareihin, osallistun käsityökerhoon (kyllä, Gibraltarilta löytyy harrastusvalikoimaa filosofisista keskusteluryhmistä ristipistoon!) ja teetätän itselleni t-paidan, jossa ilmaisen selkeästi kaipaavani seuraa. Tekstin muotoilua pitänee vielä vähän miettiä, etteivät ymmärrä seuranhakuilmoitustani väärin – toisaalta kolmen lapsen kanssa kulkiessa olen saanut olla aika rauhassa latinomiesten flirtiltä…

Täytyy kuitenkin tunnustaa, että olen sosiaalinen hylkiö osittain myös omasta valinnastani. Käytännön Mies on yrittänyt järjestää minulle leikkitreffejä työkaverinsa kanssa – luonnollisesti siis niin että meidän jälkikasvumme pakotetaan leikkimään yhdessä ja me sitten tutustumme toisiimme. Ja vaikka tiedän, että miehen kollegat ovat oikein kivoja ihmisiä, olen vähän laiska tekemään aloitetta. Aloittaa nyt ihan alusta se tutustumisprosessi, käydä pikakelauksella läpi elämäntarinat ja sitten aloittaa ne tunnustelut, että kuinka härskejä vitsejä voi kertoa tai kuinka rehellisesti avautua siitä, miten välillä olisi valmis lähettämään lapset liimatehtaalle tai jotain muuta sellaista, joista puhuminen on Suomessa ihan itsestäänselvyys. Tai noh, ei sitä jokaiselle vastaantulijalle aleta vuodattamaan sydänverta mutta kun ne henkilöhistorian tiivistelmät, lempivärit ja muut pakolliset on käyty läpi siinä lapsia keinuttaessa, töitä tehdessä tai puntteja nostaessa, voi tällainen mukavuudenhaluinen juoruilija siirtyä suoraan niihin aiheisiin, mistä huvittaa puhua.

Olen kuitenkin tsempannut! Minulla on toivoa! Nimittäin eräänä aamuna leikkipuistossa oli eräs äiti, joka aloitti sen tavallisen keskustelun*. Sekoiltuamme aikamme tietämättä mikä on kummankin äidinkieli (kummallakaan ei ainakaan englanti tai espanja, kävi ilmi) opimme että olemme molemmat expatteja. Se yhdistää kummasti, vaikka uudella kaverillani onkin espanjalaisesta arjesta kokemusta jo kahden vuoden ajan. Ylitin itseni ja annoin yhteystietoni ja kotona meinasi itku päästä, kun virallistimme kaveruutemme Facebookissa! Soitin ihan äidilleni sekä miehelle kertoakseni, että olen tutustunut ihmiseen. Eilen kävin uuden kaverin, hänen lapsensa sekä heidän ystävänsä ja hänen lapsensa kanssa kahvilla. Lapset kitisivät ja tsekki, romanialainen ja suomalainen hieman haparoivat kommunikaatiossa, mutta oi että, kyllä se aikuisiällä ystävystymistinen myös palkitsee!

* Keskustelu, joka käydään ainakin kerran päivässä, parhaimmillaan noin sata kertaa. Esimerkiksi kun viime viikolla olimme kymmenen minuuttia postissa odottamassa vuoroamme, tämä sama dialogi käytiin läpi neljän eri henkilön kanssa.
Paikallinen: ”Vau, sullahan on monta lasta! Montako näitä on?
Minä: ”Kolme”.
Paikallinen: ”Huh! Ovatko kaikki poikia?
Minä: ”Juu, kolme poikaa.”
Paikallinen: ”No sulla pitää kiirettä, huh huh! Kolme poikaa, ja kaikki noin pieniä!
Minä: ”Ym-mm, kiirettä pitää”.
Paikallinen: ”Ei kai sitten varmaan enempää? No más?
Minä: ”Joo ei todellakaan enempää, no más!
Paikallinen: ”Paitsi olisihan se nyt ihana että olisi tyttökin!

leslie-knope-galentines-day