Eilen meillä asui synttärisankari. Pampula täytti neljä vuotta. Olen oikein iloinen, sillä neljä on, jos esikoisen aikoja oikein muistan, oikein hyvä ikä. Silloin on jo vähän järkeä päässä, pahin uhma alkaa hellittää ja silti on vielä sen verran pieni, että joskus saattaa saada pienen pojan käpertymään kylkeen, varpaat omaa vatsaa vasten. Pampulalle suurin merkkipaalu lienee se, että VR:n urpojen uudistusten takia hän saa alkaa maksaa omasta matkalipustaan – onhan sekin jonkinlainen etappi loputtomalla matkalla kohti aikuisuutta, vastuuta ja velvollisuuksia.

Pampula itse toivoi juhlaseremonioiksi päivällistä McDonald’sissa ja sen jälkeen kakkua. Mäkkäri jäi toteutumatta, koska Happy Mealiin jouduttiin turvautumaan jo aiemmin tällä viikolla lasten sairastaessa. Hetken näytti myös siltä, että keskimmäinen jää ilman lahjaa kun viimehetkelle jätetty lahjashoppailu meinasi peruuntua talvimyrskyn iskettyä Etelä-Espanjaan perjantai-iltana. Uhmasin kuitenkin vaakasuoraa sadetta ja menin Carrefouriin, josta tietenkin oli kaikki Ryhmä Hau-krääsä myyty loppuun. Onneksi ostoskärryihin valikoituneet tehtävävihko ja ”Jää-Cars” eli arktinen Salama McQueen ilahduttivat päivänsankaria suuresti lauantaiaamuna. Ostin myös herkullisen suklaakakun kuudella eurolla. Nyt ne kakunjämät kutsuvat seireenimäisesti minua jääkaapille, mutta en tiedä onko täysin moraalitonta syödä lapsen synttärikakun viimeinen pala. Siltä vähän tuntuisi.

Kävimme lelukaupassa, jossa lapsi sai valita mieleisensä lahjan. Tämä ei mennyt ihan nappiin, sillä meillä oli mukana lähinnä puntia ja jouduimme valtavan Make-rekan sijaan taivuttelemaan lapsen tyytymään asuntovaunu-legoihin. Onneksi hän vaikutti ihan tyytyväiseltä tähänkin. Sen jälkeen mentiin kantakahvilaan, jossa kolmikko halusi kakun sijaan jäätelöä. Espanjalaiseen tyyliin herkuttelu oli siis oleellinen osa juhlintaa. Muuten päivä kului pakkaillessa, kylpiessä, leikkiessä ja lopulta juhlakalu sekosi Afrikan Tähti-pelin kohdalla niin pahasti, että jouduin painimaan pikkumiestä nukkumaan. Kun en keksinyt muutakaan tapaa rauhoittaa iltahepulit, kerroin unisaduksi synnytyskertomuksen neljän vuoden takaa.

Oman lapsen syntymäpäiviin liittyy aina hieman ristiriitainen fiilis. On ihanaa nähdä, kuinka jälkikasvu kasvaa ja kehittyy, oppii uutta, itsenäistyy, kuinka se lapsen oma persoona alkaa loistaa. Toisaalta haluaisin pitää nämä pienet pojat juuri tällaisina pieninä poikina, lähelläni, tarvitsevina, vähän vauvoina. Etteivät kasvaisi ja karkaisi maailmalle niin nopeasti, että voisin pitää turvassa ja rutistella sylissä. Keskimmäisen kohdalla kipuilen toisaalta vähiten: Esikoinen on aina se, jonka uusi ikävuosi järkyttää. Tänä vuonna eskariin. Ensi vuonna olen ekaluokkalaisen äiti. Vastahan se syntyi. Ja toisaalta kuopus, jonka kanssa elettiin viimeinen vauvavuosi, ja jonka jälkeen pienet vaatteet annetaan eteenpäin ja luovutaan siitäkin vaiheesta. Kun kuopus oppi kävelemään, meillä ei enää kukaan koskaan konttaa. Kohta meillä ei ole enää tutteja tiskialtaassa eikä vaipparoskista vessassa – enpä uskonut, että sitäkin voisi jotenkin kaivata.

Mutta eilinen oli iloinen päivä, vaikka itkuhan siitäkin ilosta lopulta illalla tuli, väsyneenä ja verensokerit miten sattui. Merkkipäiviään ulkomailla viettänyttä Pampulaa juhlitaan vielä mummien ja kummien kesken Suomessa, ja minä voisin puhaltaa kynttilöitä vaikka joka päivä sen kunniaksi, että on noin hauska, hellä ja seikkailuhenkinen höpönassu meille annettu.