Oma lukunsa uuteen maahan asettumisessa on kodin etsintä. Tiedän, että jotkut vähän mielenvikaiset Suomessa nauttivat asuntonäytöissä kiertelystä ja Oikotien ja Etuoven selailusta. En minä vaan. Ja Suomessa sentään systeemi on tuttu: Tiedän, että kohtuuhintaisen kämpän näytössä on sata muuta epätoivoista, asunnonhimoista asukasehdokasta valmiina lahjomaan välittäjän. Kannattaa mainostaa kunnollisuuttaan, kaikista kilpailuhenkisimmät hankkivat suositukset edellisiltä vuokranantajilta ja, noh, parhaimmat kodit menevät puskaradion kautta ennen kuin ne edes pääsevät vapaille markkinoille. Nyt meillä on vähän kokemusta asettumisesta Skotlantiin ja Espanjaan, ja olemme päässeet tutustumaan ihan uuteen asunnonhakukulttuuriin. Se on saanut kaipaamaan suomalaisten virallista vuokrausbyrokratiaa.

Skotlannissa Käytännön Mies löysi nopeasti asunnon – edellinen vuokralainen oli ollut strippari, jonka jäljiltä sohvan alta ja makuuhuoneen kokolattiamatolta löytyi aika pitkään höyheniä ja glitteriä. Mutta vuokraaminen vaati puolen vuoden vuokrat etukäteen. Kun näitä ei ollut, tuli onneksi silloinen työnantaja apuun ja takasi Käyttiksen vuokralaisuuden. Tarvittiin myös lausunto edelliseltä vuokranantajalta Suomesta sekä muita papereita todisteeksi siitä, että asuntoa ei oltu muuttamassa crackluolaksi. Ottaen huomioon että asunto sijaitsi todella saastaisessa talossa, naapurit olivat elämäntapajuoppoja ja kämpässä – kuten saarivaltiossa suunnilleen jokaisessa asunnossa – oli jonkin asteinen kosteusvaurio, tuntui tämä ristikuulustelu hieman liioittelulta.

Kun Käytännön Mies saapui Espanjaan, aloitti hän asunnon metsästämisen sieltä mistä moderni mies ensimmäiseksi sen aloittaa: Internetistä. Suomessa en jaksaisi kauheasti vakoilla geneerisiä vaaleita skandinaavisisustuksia, mutta täällä asuntojen arvioimisesta tuli oikea harrastus. Koirankopin kokoiset kuvaputkitelevisiot, pimeät huoneet ja lilaan ja neonvihreään taittavat seinät tulivat tutuiksi. Täällä päin ei todellakaan panosteta valokuviin vaan melkein jokaisen asunnon kuvissa oli tiskipöydillä likaisia astioita, sängyn vieressä vessapaperirulla (jee…) ja romukasoja nurkissa. Kävi kuitenkin ilmi, että välitystoimistot eivät olleet kovin ahkeria päivittämään kotisivujaan ja suurin osa asunnoista olikin vuokrattu jo joskus vuonna 2013, osaa ei ollut olemassakaan ja osaa ei oltu edes oikeasti annettu välitystoimistoille välitettäväksi.

Espanjassa asunnon voi löytää ihan vaan kadulla kävelemällä, jos on paljon aikaa ja seikkailuhenkeä. Melkein jokaisessa talossa on ainakin yhdessä ikkunassa se vende tai se alquila-ilmoitus. Aurinkorannikko on täynnä keskeneräisiä hotellirakennusprojekteja ja monessa paikassa kokonaisen kerrostalokompleksin saisi samalla rahalla kuin Helsingistä omakotitalon. Että tervetuloa vaan asuntosijoittamaan! Uuteen paikkaan asettumisessa ongelmallista on se, ettei oikein tunne asuinalueita. Muistattekin ehkä, että yritin epäonnisesti kysellä etukäteen vinkkejä lapsiystävällisistä alueista. Onneksi Käytännön Mies lopulta löysi meille kodin koko kaupungin kivoimmassa talossa.

Ennen kuin välittäjä toi muukalaisen katsomaan tätä asuntoa, kierrätettiin koditonta katsomassa kaikista rupusimpia luukkuja. Osasinkin odottaa, että ensiksi testataan, menisivätkö ne kuppasimmat kolot kaupaksi kiireiselle uudisasukkaalle. Onneksi Käyttis tiesi, että me käännytään samantien takaisin lentokentälle jos katosta valuu vesi ja keittiö ruostuu käsiin ja jaksoi vääntää englantia puhumattomien kiinteistökuninkaiden kanssa. Kun mies oli ensin viety katsomaan kaupungin laidalla sijaitsevan hengenvaarallisten sähköviritelmien koristamaa kolmiota, oli välittäjä yhtäkkiä muistanut että olihan täällä tämä kivakin kämppä – ja onneksi tälläkin kertaa oli vuokravakuudet ja työnantajan takuudet tarjota.

Asuminen Espanjassa-saagan ensimmäinen osa luettavissa täällä.