SE YKSINÄINEN ÄITI

Onhan tämä nyt vähän paradoksaalista: En ole koskaan ollut niin yksinäinen kuin nyt, elämäntilanteessa jolloin olen käytännössä katsoen ympäri vuorokauden kiinni kolmessa ihmisessä enkä saa käydä edes vessassa rauhassa. Mutta en ole myöskään koskaan aiemmin ollut niin kotiäiti kuin nyt. Suomessa palasin luennoille kun esikoinen oli alle kuukauden vanha ja töihin kun keskimmäinen oli puolivuotias, kuopuksen kohdalla jo tämän ollessa kolmekuinen. Ja vaikka olisinkin vain ollut edustusrouvana ilman osa-aikatöitä tai opintoja, niin aina olivat sukulaiset, äitikaverit leikkipuistoissa ja naapurissa, omat harrastukset sekä se oma vanha ystäväpiiri, joka on pitänyt yhtä yläasteelta asti.

Voisi tietenkin kuvitella, että kun viettää päivät keskustellen Star Warsin juonikäänteistä viisivuotiaan kanssa, ratkoen veljesten riitoja (kuka puri ja ketä, kenellä se Turtles oli ekana jne), kieltäen kuopusta minuutin välein syömästä vessapaperia tai repimästä sivuja kirjoista ja ylipäänsä vastaa yksin tästä älämölöstä kello 9.30-18.30, haluaisi sen jälkeen vain vetäytyä johonkin luolaan koomaamaan korvatulppien ja viinipullon kanssa. No, usein se siltä tuntuukin, mutta kun päivän ainoat aikuiskontaktit ovat leipomon myyjä, meikäläisen sekoilua paheksuvat isovanhemmat puistossa sekä se vakituinen ”apua, onko näitä kolme, ovatko ne kaikki sinun?”-hämmästelijä* kadulla, niin iltaisin kaipaa kipeästi aikuista juttuseuraa. Internet on tässä suhteessa kaksiteräinen miekka, sillä siinä missä voin WhatsAppin ja Instagramin kautta pitää yhteyttä ystäviin Suomessa ja päivittää meidän kuulumisia, aiheuttaa sosiaalinen media myös ihan tyylipuhdasta kateutta kun näen muiden käyvän yhdessä brunsseilla, lenkeillä, viettämässä tyttöjen iltoja tai juhlimassa ystävänpäivää ystävien kesken. Että pitäkää te vaan hauskaa ilman minua, minä tässä punnerran uusien bestisteni, FitnessBlenderin Kellin ja Danielin, kanssa.

Suomessa uudet ystävyyssuhteet ovat syntyneet kuin itsestään. Koulussa tai työpaikoilla, ja nyt lasten myötä hiekkalaatikolla, netissä tai päiväkodin vanhempaintoimikunnassa. Täällä sen sijaan en tunne sosiaalista marssijärjestystä. Päivisin leikkipuistoissa on lähinnä mummoja ja vaareja lastenlasten kanssa, iltaisin vanhempia omissa porukoissaan. Suomessa olin esikoisen synnyttyä se äiti leikkipuistossa, joka yritti aina auttaa uusia tulijoita integroitumaan porukkaan, mutta vuosien ja lapsien myötä muutuin itsekin vähän epäsosiaaliseksi: Jos en juossut poikien perässä selailin nettiä tai jutustelin tuttujen kanssa, en vain enää jaksanut aloittaa keskustelua lapsista tai niiden kehitysvaiheista. Nyt olen palannut siihen pisteeseen, että puheenaiheet koskevat vain ja ainoastaan lasten lukumäärää, sukupuolta, luonteenlaatua tai lempiruokia. Kun mieskin on iltaisin aika väsynyt työpäivän jälkeen eikä muutenkaan ole sitä suulainta sorttia, tekisi mieli vain juosta pitkin kaupunkia huutamassa että tulkaa joku juttelemaan mulle politiikasta, kulttuuri-ilmiöistä, miesongelmistanne tai vaikka sukkahousuista. En kuitenkaan halua testata miten hyvin paikallinen pakkohoito toimii.

Olen yrittänyt epätoivoisesti löytää netistä paikallisten äitien ryhmiä, mutta huolimatta todella mielikuvituksellisesta googlailusta en ole löytänyt mitään. En viitsinyt kolmen kuukauden visiitin takia ilmoittaa poikia harrastuksiin tai päivähoitoon, joten sitäkään kautta en pääse verkostoitumaan. Aurinkorannikolla ja Gibraltarilla on kotirouvilla omia kerhojaan, joihin ehkä pääsisin kuokkimaan, mutta kolmen lapsen kanssa liikkuminen on sen verran haastavaa, että useimmiten jäämme nauttimaan omasta seurastamme lähipuistoihin. Kun palaamme tänne pysyvästi, aion ottaa käyttöön järeämmät aseet jottemme vietä loppuelämäämme lasten kanssa keskenämme kinastellen. Liityn rotareihin tai vapaamuurareihin, osallistun käsityökerhoon (kyllä, Gibraltarilta löytyy harrastusvalikoimaa filosofisista keskusteluryhmistä ristipistoon!) ja teetätän itselleni t-paidan, jossa ilmaisen selkeästi kaipaavani seuraa. Tekstin muotoilua pitänee vielä vähän miettiä, etteivät ymmärrä seuranhakuilmoitustani väärin – toisaalta kolmen lapsen kanssa kulkiessa olen saanut olla aika rauhassa latinomiesten flirtiltä…

Täytyy kuitenkin tunnustaa, että olen sosiaalinen hylkiö osittain myös omasta valinnastani. Käytännön Mies on yrittänyt järjestää minulle leikkitreffejä työkaverinsa kanssa – luonnollisesti siis niin että meidän jälkikasvumme pakotetaan leikkimään yhdessä ja me sitten tutustumme toisiimme. Ja vaikka tiedän, että miehen kollegat ovat oikein kivoja ihmisiä, olen vähän laiska tekemään aloitetta. Aloittaa nyt ihan alusta se tutustumisprosessi, käydä pikakelauksella läpi elämäntarinat ja sitten aloittaa ne tunnustelut, että kuinka härskejä vitsejä voi kertoa tai kuinka rehellisesti avautua siitä, miten välillä olisi valmis lähettämään lapset liimatehtaalle tai jotain muuta sellaista, joista puhuminen on Suomessa ihan itsestäänselvyys. Tai noh, ei sitä jokaiselle vastaantulijalle aleta vuodattamaan sydänverta mutta kun ne henkilöhistorian tiivistelmät, lempivärit ja muut pakolliset on käyty läpi siinä lapsia keinuttaessa, töitä tehdessä tai puntteja nostaessa, voi tällainen mukavuudenhaluinen juoruilija siirtyä suoraan niihin aiheisiin, mistä huvittaa puhua.

Olen kuitenkin tsempannut! Minulla on toivoa! Nimittäin eräänä aamuna leikkipuistossa oli eräs äiti, joka aloitti sen tavallisen keskustelun*. Sekoiltuamme aikamme tietämättä mikä on kummankin äidinkieli (kummallakaan ei ainakaan englanti tai espanja, kävi ilmi) opimme että olemme molemmat expatteja. Se yhdistää kummasti, vaikka uudella kaverillani onkin espanjalaisesta arjesta kokemusta jo kahden vuoden ajan. Ylitin itseni ja annoin yhteystietoni ja kotona meinasi itku päästä, kun virallistimme kaveruutemme Facebookissa! Soitin ihan äidilleni sekä miehelle kertoakseni, että olen tutustunut ihmiseen. Eilen kävin uuden kaverin, hänen lapsensa sekä heidän ystävänsä ja hänen lapsensa kanssa kahvilla. Lapset kitisivät ja tsekki, romanialainen ja suomalainen hieman haparoivat kommunikaatiossa, mutta oi että, kyllä se aikuisiällä ystävystymistinen myös palkitsee!

* Keskustelu, joka käydään ainakin kerran päivässä, parhaimmillaan noin sata kertaa. Esimerkiksi kun viime viikolla olimme kymmenen minuuttia postissa odottamassa vuoroamme, tämä sama dialogi käytiin läpi neljän eri henkilön kanssa.
Paikallinen: ”Vau, sullahan on monta lasta! Montako näitä on?
Minä: ”Kolme”.
Paikallinen: ”Huh! Ovatko kaikki poikia?
Minä: ”Juu, kolme poikaa.”
Paikallinen: ”No sulla pitää kiirettä, huh huh! Kolme poikaa, ja kaikki noin pieniä!
Minä: ”Ym-mm, kiirettä pitää”.
Paikallinen: ”Ei kai sitten varmaan enempää? No más?
Minä: ”Joo ei todellakaan enempää, no más!
Paikallinen: ”Paitsi olisihan se nyt ihana että olisi tyttökin!

leslie-knope-galentines-day