Olen varmaan Suomenkin mittakaavassa melko huoleton mutsi. Inhoan termiä ”vapaa kasvatus”, koska jokaisella on siitä omat tulkintansa, ja meilläkin lapsilla on lähinnä vapaus kolhia itseään. Vaikka olen välillä melkoinen nihilisti kasvattajana, annan poikien, sen pienimmänkin, kokeilla rajojaan ulkona. Periaatteena on tähän asti ollut, että saavat mennä sinne minne pystyvät itse kiipeämään. En auta ylös, mutta jos vaihtoehtona on pudotus päällensä niin voin vähän avittaa alastulossa.

Pohjoisessakin olen niitä puiston lepsuja äitejä, jotka eivät kulje kääpiöidensä perässä koko aikaa. Jo ihan käytännön syistä, koska minua on yksi ja lapsia kolme, mutta myös omasta laiskuudestani. Etenkin O on aina ollut vähän turhankin tunnollinen ja luotettava, ja hän on kaikista näistä kolmesta duudsonista se varovaisin itsensä ylittäjä. Keskimmäinen on kuuluisa siitä, miten paljon kolauttelee päätään, mutta hänkin noudattaa sovittuja rajoja kiltisti. Nuorinta ei tietenkään voi vielä jättää oman onnensa nojaan, mutta annan hänellekin aika paljon tilaa toteuttaa itsetuhoisia vaistojaan.

Vaikka etenkin kiipeilytelineisiin kohdistuva vapaamielisyyteni on Suomessakin joskus aiheuttanut silmienpyörittelyä, Espanjassa vasta järkyttyneitä ollaankin. Meidän lähellämme on kolme leikkipuistoa, joista yksi on erityisen suosittu iltapäivisin koulusta palaavien lasten ja heidän perheidensä keskuudessa. Tämän kyseisen leikkipuiston vetonauloina on kaksi valtavaa kiipeilytelinettä, jossa riittää hurjia putkiliukumäkiä ja ennen kaikkea noin kolmesataaneljäkymmentäkuusi paikkaa, joista lapsi voi pudota.

Ja kaikkien espanjalaisten suureksi järkytykseksi minä annan 1,5-vuotiaan Nipsun kiivetä näihin molempiin surmanloukkuihn. Koska toiseen päästäkseen täytyy ensin kiivetä epämääräiset tikkaat, kesti sinnikkäällä ja kovapäisellä kuopuksella melkein kuukauden verran ennen kuin hän hallitsi reitin ja alkoi päästä sujuvasti isompien perässä telineeseen ja sen luisuihin. Yleensä paikalliset vanhemmat alkavat pälyillä ympärilleen ja kysellä, kenen lapsi tuo vaaleatukkainen on, siinä vaiheessa kun Nipander vasta lähestyy näitä tikkaita. Ja koska luonnollisesti seison melkein kopinottoetäisyydellä yleensä vastaan, että olkaa huoleti, tyyppi on harjoitellut tätä jo kauan. Tässä vaiheessa aikuiset yleensä jättävät meidät rauhaan pyöritellen silmiään tai sormiaan ohimonsa vieressä. Monet isommat lapset kuitenkin ovat perineet vanhempiensa hysterian ja yrittävät taluttaa neneä pois kiipeilytelineeltä, nostaa pois portailta tai estää pikku apinaa kiipeämästä noin kolmen ja puolen metrin korkeudelle ylemmälle tasolle. Yleensä siitä seuraasta 13 kiloa kiukkuista suomipoikaa puskemassa päälle.

Itse kummastelen tietenkin sitä, että lapset liikkuvat täällä paljon sellaisilla Segwayn tapaisilla tasapainolaudoilla, potkulaudoilla ja skeiteillä ja kenelläkään ei ole kypärää. Täällä kyllä myydään hienoja kypäriä, mutta en ole nähnyt kahden kuukauden aikana yhtään kypärää käytössä. Toki meillä on varmasti ollut matkassa vähän moukantuuria kun olemme välttyneet murtumilta, katkenneilta tai sijoiltaan menneiltä ruumiinosilta ja aivotärähdyksiltä, mutta uskon myös, että mustelmien ja naarmujensa ansiosta lapsilla on realistiset käsitykset omista kyvyistään. Varmasti kaikki ne läheltä piti-tilanteet, kaatumiset ja kolhut ovat kehittäneet myös tasapainoaistia, ketteryyttä ja ehkä hiljalleen myös itsesuojeluvaistoa.

Nyt kun olemme oppineet tuntemaan kulmamme täällä toisessakin kotimaassa, saavat pojat taas välillä kadota nurkan taakse ilman että alan heti huutaa perään. Tähänkin paikallisilla on ristiriitainen suhtautuminen: Jos kuljemme kaupungilla ilman, että pojat ovat kädenvarrenmitan päässä meistä, heitä katsotaan kuin kulkukoiria, mutta täällä on ihan tavanomaista että vanhemmat istuvat torin laidalla olevassa kahvilassa viinilasillisella samalla kun jälkikasvu juoksee pitkin aukiota ilman näköyhteyttä. Ehkä mekin pääsemme siihen pisteeseen kunhan kuopus on vähän kypsempi. Siihen saakka tyydymme vain pitämään espanjalaiset isä- ja äitikollegat jännityksessä leikkipuistoissa, hätänumero valmiiksi kännykkään näpyteltynä. Jostain syystä tuntuu, etteivät parkour tai sirkuskoulut ole täällä niitä suosituimpia harrastuksia.