Mitään muotiblogiahan tästä ei saa yrittämälläkään, mutta joulukuussa tein sellaisen ostoksen, jonka tarinan haluan jakaa kanssanne. Kyseessä on tämä Marimekon takki, joka on vilahdellut blogissa ja Instagramissa pitkin matkaa. Nyt halusin kuitenkin heittäytyä oikein ammattimalliksi ja rekrytoin lupaavan valokuvaajan tikkaripalkalla. Oli muuten mielenkiintoinen kuvaussessio: Sivusilmällä piti vahtia ettei huippumallin kuopus syöksy mereen ja myös hyvin vahvan (ja vinon) visuaalisen silmän omaava kuvaaja vaati hieman lisäohjeistusta, jotta kuviin saatiin ikuistettua myös tämä takkia eikä pelkästään omia jalkoja, kiviä ja linnunkakkaa. Tässä ovat luonnollisesti parhaat otokset, sen lisäksi muistikortilta löytyi noin 92 kuvaa joissa voi mallin huulilta lukea mm. onko se ruutu nyt siinä äidin kohdalla ja hei älä pudota sitä kameraa. No, ihan kaikesta ei voi syyttää lapsityövoimaa: Joku vähän asiaan vihkiytyneempi poseeraaja olisi vaihtanut edes puhtaat verkkarit päälle, pessyt tukan ja puhdistanut takin pahimmista tahroista. Mutta hei, viva la arkirealismi!

Anyways, tässä oli lyhyt tiivistelmä urastani ammattimallina, kerrotaan sitten siitä takista. Marraskuussa kävi nimittäin niin, että vakuuttuneena siitä ettemme ole Suomessa pakkaskeleillä päätin myydä rakkaan Makian toppatakkini. Pitkällisen myyntiprosessin (Facebook-kirppikset, need to say more?) jälkeen takki sai uuden omistajan. Sitten juuri ennen lähtöämme Espanjaan menin neitsytkäynnille Marimekon tehtaanmyymälään, joka on vuosikausia seissyt siinä kotini vieressä ilman että olen moiseen paratiisiin eksynyt. Tämä takki, jonka oikea hinta on noin 400 euroa liikaa meikäläisen budjetille, roikkui viimeisten yksilöiden alennusrekissä – paitsi sitten eräs toinen pettämättömän tyylitajun omaava naishenkilö sen nappasi. Tämä takkihaukka kuljeskeli pitkin myymälää varmaan puoli tuntia takki käsipuolessaan ja minä kyyläsin hyllyjen takana, aikooko se oikeasti ostaa vai ei. Onneksi ei lopulta ostanut – kun takki palautettiin rekkiin oli meikälikka valmiina nappaamaan sen itselleen. Hinta oli vähintäänkin kohtuullinen ja juuri silloin sattuivat sopivasti taskussa polttelemaan lopputilin mukana maksetut lomarahat.

Tämän viimeisen kappaleen sekä minun kohtaaminen tuntui tietenkin kohtalolta, ja fiilis vahvistui kun samana iltana olin palaamassa kotiin joogasta, tällä kertaa päälläni viimeinen kaapissa ollut talvitakki. Metroasemalla nimittäin hihaani nykäisi tyttö, joka ujosti kehui takkia (hieno Espritin takki olikin!) ja kysyi mistä se oli hankittu. Kyseessä oli melko vanha alennuslöytö, joka oli odottanut kaapissa käyttöön pääsyä pidempään, eli vastaavanlaisia tuskin enää mistään löytäisi. Se oli silmiähivelevän kaunis mutta hitusen epäkäytännöllinen lasten kanssa. Spontaanisti sitten kerroin tälle mukavalle kanssaihmiselle, että voin kyllä myydä takin päältäni jos se hänelle sopii. Sopihan se. Seuraavana päivänä kiikutin viimeisen talvitakkini tytön työpaikalle Kamppiin ja tienasin kolmasosan uuden takin hinnasta. Todellinen win-win-tilanne, koska myös takin ostanut satunnainen ohikulkija vaikutti tyytyväiseltä.

Boikotoin pitkään Marimekkoa ihan vain lapsuudentraumoihin vedoten: Äitini oli melkein koko kouluikäni töissä ko. yrityksessä ja minua raukkaa puettiin tasaraitaan, gekko-kuosiin ja maritrikooseen. Kotona verhot olivat Marimekkoa ja joka joulu opettajat saivat meiltä tuikkuja ja skooleja. Nyt 20 vuotta myöhemmin alan vihdoin päästä sinuiksi menneisyyteni kanssa ja asiaa helpottavat kovasti Marimekon uudet, freesit mallistot. Löytyi sieltä tehtaanmyymälästä paljon muutakin minkä olisin, näin muotibloggaajakielellä, mielelläni ”kotiuttanut”.

Tämä takki päällä olo tuntuu jotenkin aikuiselta. Ehkä se on se takin hinta, tai burberrymäinen ruutukuvio, tai sitten vaan se, että olen lopulta kasvanut Marimekko-ikään. Samalla se toivottavasti symboloi uudenlaista kulutuskäyttäytymistä, johon ei enää kuulu puolihuolimaton nettishoppailu ja retail therapy halpaketjuissa.  Tämä olkoot ensimmäinen pitkäikäisistä, hyvin harkituista ja huolella pidetyistä vaatekappaleista.