ANKEA VIIKKO

Tämä postaus on ajastettu. Kun se ilmestyy, on kulunut melko lailla minuutilleen tasan viikko siitä, kun mummin melkein kuukauden mittainen loma meidän luonamme päättyi ja travelling granny hyppäsi bussiin ja lähti. Ja siitä eteen päin meillä olikin just sellainen viikko kuin otsikko antaa ymmärtää: Ankee.

Olemme palanneet vaiheeseen, että katselemme kaihoisasti aikaisempia paluulippuja Suomeen. Sen verran arvokasta on ihan vaan ex tempore lennättää neljä tyyppiä takaisin kotiin, että odottelemme kiltisti vielä ne 41 yötä lähtöön. Odottelua ei varsinaisesti helpota se, että Käytännön Miehen koulutuskuviot muuttuivat niin, että viimeisen viikon hän huitelee ihan muualla maailmalla ja minä olen täysin yksin poikien kanssa täällä etelässä. Jos olisimme arvanneet, että mañana-meininki tarkoittaa pahimmillaan sitä, että tammikuulle suunniteltu työreissu lykkääntyy juuri meidän lähtömme aikoihin, en olisi pihistellyt lentolipuissa ja ostanut niitä halvimpia – eli sellaisia, joita ei vaihdeta.

Eihän me oikeasti haluta palata pakkaseen tai isättömään arkeen, mutta kulunut viikko on kyllä tuntunut tosi pitkältä ja tylsältä. Seikkailu ympäri Espanjaa oli helpompaa toisen aikuisen kanssa, varsinkin kun toisella aikuisella oli ajokortti. Niin hyvää seuraa kuin 5-vuotias onkin, me aletaan Ompun kanssa olla aika kyllästyneitä toistemme vitseihin. Minä ehdin tottua siihen, että mummi vastasi ruokapuolesta – mitä mieletöntä luksusta kenen tahansa kotiäidin elämässä, saada jonkun toisen laittama lämmin ateria eteensä joka päivä, yleensä jopa kahdesti! Ja, öhm, etenkin kun mummi vielä hoiti tiskit. Nyt leikkipuistossa (joissa ei täällä ole kunnon aitoja) täytyy yrittää itse pitää huolta pääluvusta, käydä yksin iltaisin viinilasillisella paikallisessa ja pitkät päiväunet kuopuksen kyljessä täytyy arkisin unohtaa.

Erityisen kova paikka mummin kotiinpaluu oli esikoiselle. Mummi-ikävää on itketty melkein joka ilta, ja neuvottomat vanhemmat ovat tarjonneet lohduksi irtokarkkeja ja suuria lupauksia R2D2:n muotoisista synttärikakuista – toivottavasti lapsi unohtaa sen toukokuuhun mennessä. Luultavasti mummi symboloi kaikkea mahdollista kivaa kotona odottavaa. Niin leppoisaa kuin täällä onkin, me kaikki kaipaamme arkea Suomessakin: Kerhoa, kuntosalia, kirjastoa, kavereita. Aina kun nämä hiipivät mieleen, alan suggestoida itseäni ajattelemalla kylmyyttä, pimeyttä ja kallista ruokaa.

Ensiviikko on varmasti helpompi. Jos ei ole, syön enemmän kakkua, juon enemmän viiniä, kävelen enemmän vuorilla, joogaan enemmän. Melkoinen mammantyttö olen vissiin minäkin, mutta nyt on pakko reipastua että edes joku meistä neljästä jaksaa pitää hyvää fiilistä yllä. Ei tänne tultu itkemään eikä ikävöimään.