Tänään on tasan kuusi vuotta isäni kuolemasta. Sairastettuaan koko syksyn epämääräisesti sai isä lopulta syöpädiagnoosin, ja siitä meni alle kolme viikkoa hänen kuolemaansa. Sairastaminen oli kivuliasta, rumaa ja ennen kaikkea toivotonta, vaikka tarjosi toki tilaisuuden muistella, kiittää ja hyvästellä. Kuudessa vuodessa suru on jalostunut ikäväksi ja katkeruus on hiljalleen vaihtunut kiitollisuudeksi, mutta olen yhä sitä mieltä että syöpä – liki missä muodossa tahansa – on todella paska tauti.
Muutaman viimeisen vuoden aikana on tuttavapiirissä ollut paljon vakavia sairastumistapauksia, kuolemiakin. Syöpä ei katso ikää tai elämäntilannetta, eikä kolmekymppisenä tosiaan ole kuolematon. Nuorempana ystäväpiirissä liian moni valitsi itse kuoleman, mutta nyt sairastuneet ovat olleet perheellisiä ihmisiä. Joillain pieniä lapsia, toisilla taas pieniä lapsenlapsia ja eläkevuodet juuri odottamassa. Joka tapauksessa, paska tauti. Siitäkin huolimatta, että olen itse ollut kuolemansairaan lähiomainen ja ehdin myös aiheesta puhua isäni kanssa, en vieläkään tiedä mitä sanoa näitä uutisia kuullessani.
Kaikki kannustavaksi tarkoitettu muuttuu helposti kliseiseksi. Tsempit ja jaksuhalit kuulostavat kornilta jos edessä ovat raskaat hoidot, mutta en ole keksinyt vielä parempaakaan. Sen olen oppinut, ettei kannata alkaa kertoa tuttavien kohtaloista, ei niistä kamalista eikä myöskään niistä, joissa on onnellinen loppu. Jokainen tapaus on yksilöllinen eikä siinä lohduta, vaikka mökkinaapurin serkku olisi diagnoosista huolimatta porskuttanut vielä 20 vuotta. Minulle juuri tämä oli pahinta: Tiesimme surkean ennusteen ja isän kunnon perusteella myös uskoimme sen. Kuitenkin monet, tarkoittaen tietenkin hyvää, jaksoivat kertoa muiden ihmeparantumisista ja tsempata, että kyllä aina joku kuuluu siihen tilastojen kahdeksaan prosenttiin, jotka tästä syövästä selviävät. Me kuitenkin tiesimme, että isäni kuuluisi siihen epäonnekkaaseen 92 prosenttiin.
Ei kannata vähätellä eikä vertailla. Tiedän kyllä olevani etuoikeutettu kun sain nauttia 24 vuotta rakastavan isäni seurasta, ja tiedän että toiset eivät ole ehkä edes tavanneet isäänsä. Mutta samalla kun joutuu luopumaan isosta osasta elämäänsä, ei varsinaisesti jaksa iloita yhdessä vietetyistä vuosista vaan enemmänkin surra niitä asioita, jotka jäivät yhdessä kokematta. Meillä isoin asia tietenkin oli se, että olin puolivälissä raskaana esikoisesta isäni joutuessa sairaalaan. Hän ei päässyt olemaan maailman paras ukki lapsilleni eivätkä lapset saa tuntea häntä kuin villien tarinoiden tasolla, ja se tuntuu yhä melkoiselta vääryydeltä. Kaikkia esikoisen ensimmäisen vuoden juhlia ja tapahtumia leimasi suuresti tyhjyyden tuntu, kun kaipasin isääni jakamaan näitä hetkiä kanssamme.
Olisin varovainen mitä tulee uskonnon tai uskomushoitojen tarjoamiseen. Vaikka kukaan ei tarkoita loukata rukouksilla ja toiset ihan vakaasti uskovat ruokasoodan tai vuorikristallien parantavaan voimaan, meidän perheessämme luotetaan eniten länsimaiseen lääketieteeseen. Isäni ei pahoittanut mieltään vaihtoehtohoitojen ehdottamisesta tai siunauksista, mutta ne eivät myöskään olleet sellaisia asioita, mitkä olisivat oloa auttaneet. Tosin siinä tilanteessa auttoi hyvin harva asia. Ja kuten sanoin, en tiedä itsekään mitkä olisivat niitä oikeita sanoja. Kun isäni sairastui, sain itse helpotusta tarttumalla käytännön asioihin: Täytin pakkasen ruoalla (jota hän ei voinut syödä), selvitin byrokratiaa ja pidin yhteyttä lääkäreihin. Saatoin myös hieman googlettaa, mutta mikään ei antanut aihetta ylettömään optimismiin. Yritin olla kuormittamatta isää omalla surullani, itkin enemmän Käytännön Miehelle.
Kovin paljon en tuosta lyhyestä ja kipeästä ajanjaksosta oppinut. Tuolloin en kestänyt kuunnella muiden maallisia murheita ja asiakaspalvelutyö turhasta kitisevien asiakkaiden parissa tuntui todella raskaalta. Nyt myötätuntoa irtoaa jo vähän vaatimattomammillekin mielipahoille, ja yritän parhaani mukaan osoittaa empatiaa silloinkin kuin toisen harmi tai huoli tuntuu ylireagoinnilta. Voin kuitenkin luvata, että pahimmankin jälkeen elämä jatkuu. Ensin tahmeana, hitaana ja onnettomana, sitten tulee se ensimmäinen kerta, jolloin huomaa, ettei koko päivänä ole ajatellut menetystä. Ja se on ihan okei. Kuuden vuoden jälkeen näitä päiviä on pari viikossa; etten mieti miten kiva olisi soittaa isälleni ja kertoa poikien edesottamuksista, tai jonkun hienon paikan nähdessäni en ajattele kuinka paljon isäni siitä pitäisi. Hän käy unissani pari kertaa kuukaudessa, aina hyvinvoivana, terveenä ja sellaisena iloisena, hymyilevänä hujoppina jollaisena hänet haluankin muistaa. Ja elämä jatkuu.
Periaatteen Nainen 
Minusta sekin on okei, ettei ikävissä asioissa tarvitse aina nähdä kultareunusta tai oppia niistä jotain. Jotenkin tuntuu, ettei nykyään saa pitää paskoja asioita ihan puhtaasti paskoina. Aina tulee joku hokemaan, miten tällä on joku suurempi tarkoitus…
Olin lapsi, kun isoisäni kuoli. Pikkuveljeni ei ollut vielä syntynyt. Minua harmitti, ettei isoisä ehtinyt nähdä veljeä, mutta myös lohdutti ajatus, että isoisä ehti kuitenkin tietää asiasta, siis siitä, että veljeni oli pian syntymässä. Pikkusiskoni syntyessä en enää muistanut murehtia sellaisia, kolme vuotta oli aikaa välissä.
TykkääTykkää
Joo, tuo on ehkä tuollaista länsimaista tehokkuusajattelua tai pakkopositivismia, että ”tämä kokemus vahvistaa!” ja kuinka kukaan ei saa kannettavaksi enempää kuin kestää – surkeita selityksiä silloin kun kaikki kaatuu päälle. Vaikka totta kai, ei kukaan näitä asioita sano ilkeyttään vaan yrittääkseen löytää jotain hyvää, mutta…
Meillä isä ehti tietää tulevasta lapsenlapsesta, sukupuoli ja nimikin oli tiedossa. Tosin tämä tapahtui juuri samaan aikaan kun tuli diagnoosi ja ihan rehellisesti sanoen ei isäni silloin pystynyt enää keskittymään näihin uutisiin, mutta ennen omaa sairastumista ehti kyllä iloita isoisäksi tulosta. Mutta ei se enää samalla tavalla ole pistänyt kahden nuoremman lapsen kohdalla, ja onneksi kaikilla kolmella on yksi hyvä isoisä, jonka kanssa ovat läheisiä.
TykkääTykkää
Osanottoni vielä näin jälkikäteen. Muuta en nyt oikein osaa sanoa. Kirjoitit tosi hyviä pointteja siitä, mitä ei kannattaisi sanoa sairastuneelle ja läheisille. Näkemyksesi vahvisti sitä kokemustani, että loppujen lopuksi lohdutuksen sanoja on vain vähän.
TykkääTykkää
Kiitos. Ja mitään muuta ei kyllä tarvitse sanoa. Itse koin ainakin tärkeimmäksi, että jättää tietyt asiat sanomatta; surussa kilpailu, vähättely tai pakkopositivismi tuntuivat pahalta, kun taas usein kömpelötkin lohdutusyritykset lämmittivät mieltä.
TykkääTykkää
Sanattomaksi vetää tämä tekstisi. Mun omasta menetyksestä (äidin) on alle vuosi, ja siitä kun saatiin tietää menetyksen olevan ihan lähellä juurikin vuosi. Samaan sairauteen, mahdollisesti aika tarkalleenkin. Suru ei vielä ole muuttunut ikäväksi eikä katkeruus kiitollisuudeksi, hyväksymistäkin odottelen. Ei oikein voi iloita siitä mitä on ollut ja mitä on saanut, kun suru siitä että ei saada jatkaa yhdessä on niin valtava. Että ei saakaan viettää niitä kauan odotettuja eläkepäiviä yhdessä, että ei saakaan olla mukana niiden yli-kaiken-rakastettujen lastenlasten elämässä.
Parasta tukea mä koin saavani niiltä, jotka ei yrittänytkään keksiä mitään varsinaisesti lohduttavaa, tai valaa toivoa jota ei oikeasti ollut, vaan ikäänkuin vain ottivat vastaan kaiken mun surun ja tuskan ja katkeruuden, antoivat sen tulla. Ei oo helppo homma ystävällekään, mutta sitäkin arvokkaampia ne, jotka sen pystyivät tekemään.
Vaati ja vaatii tosi paljon ajatustyötä, että on ja itsellekin tapahtuu asioita, jotka on ainoastaan rumia ja pahoja ja väärin, joista ei voi löytää mitään hyvää tai joita ei voi ratkaista itse mitenkään. Kun on tottunut ajattelemaan, että kaikki ongelmat ja haasteet pystyy jotenkin ratkaisemaan omalla järkevällä toiminnalla.
Sori pitkä kommentti, tää osui nyt jotenkin sellaiseen hetkeen. Kiitos kun kirjoitit ja olet kirjoittanut tästäkin. Ja kiitos muutenkin kun kirjoitat, sun tekstejä on ilo lukea.
Osanottoni, edelleenkin.
TykkääTykkää
Kiitos tosi paljon kaikesta, osanotosta ja kauniista sanoista ja pitkästä kommentista ja vertaistuesta.
En voi väittää, etteikö vieläkin se katkeruus ja joskus jopa kateus ja kiukku olisi pinnassa. Joskus ihan isääkin kohtaan, koska itse omilla elämäntavoillaan aiheutti sairauden (tai toki se olisi voinut tulla ilmankin, mutta noh, kyllä se tupakka tappaa). Että oliko sen arvoista, että kaikki tämä, lapsenlapset, eläke ja monta vuotta kihlatun kanssa, jäi kokematta.
Yritin ajatella pahimpina aikoina sitä kaikkea kurjaa ja kamalaa aaltona. Sitä ei pääse pakoon ja se vie hetkeksi pohjaan, mutta luonnonlakien mukaan se sama virtaus nostaa ennen pitkään pinnalle. Säästin voimiani ja menin mukana.
Kävin itse purkamassa tuntoja kriisikeskuksessa, kun tuntui että se intensiivinen sairastaminen, raskaus ja ruma kuolema tulivat niin pahasti päälle. Lopulta vastassa oli joku sympaattinen mutta ihan noviisi harjoitteluvaiheen sosionomi, joka oli niin järkyttynyt mun ahdistuksesta että lopulta lohduttelin siinä sitten sitä…
TykkääTykkää
Mulla on sikäli sama tausta, että isä kuoli esikoista odottaessa. Tosin hän kuoli täysin yllättäen sairaskohtaukseen. Asian suhteen monet ajatukset on samoja kuin sulla, mutta niistä on tuttu etenkin tuo harmi siitä ettei isä nähnyt meidän poikia tai edes tiennyt, että hänelle on tulossa lapsenlapsi. Jotenkin hassusti voisin sen omalta kohdaltani hyväksyä (ja olenkin hyväksynyt), että olen menettänyt hänet, mutta isäni ja poikieni kannalta se tuntuu paljon epäreilummalta vaikka eivät tosiaan koskaan edes ole toisiaan tavanneet.
Mitä sitten tulee tuohon sanattomuuteen toisten surujen edessä niin mä näen sen juuri merkkinä inhimillisyydestä. Jos pystyisi aina latelemaan juuri oikeat asiat kamalia kohdanneelle niin ei siinä silloin varmasti olisi tunteet mukana vaan se olisi vain sellainen automaattinen reaktio vaihtoehtojen a b ja c välillä. Ja juuri sen varmasti myös omien kokemuksiesi perusteella tiedätkin, että ei siinä oikein mikään mitä sanoo auta. Tärkeintä on olla läsnä ja antaa tilaa ja oikeutus kärsivän kaikille tunteille.
TykkääTykkää
Tuo on hyvin sanottu, että antaa tilaa ja oikeutus kaikille tunteille. Meinasin tähän blogikirjoitukseenkin laittaa, että ihan rehellisesti sanoen toivoin, että loppuvaihe – kun tiedettiin että oltiin jo jatkoajalla ja mitään ei voi tehdä – olisi nopea ja kivuton. Odottelu, toisen henkinen ja fyysinen tuska ja pitkitetty hyvästelyvaihe oli niin masentavaa, mutta samalla tuntui täysin epäsopivalta sanoa, että loppuisipa tämä jo.
Olen pahoillani että teilläkin ei isoisä nähnyt tyttärenpoikiaan – se tuntuu kovin suurelta menetykseltä, kun tietää miten ihanat omat lapset on, ja miten onnellinen pappa isäni olisi ollut.
TykkääTykkää
Ei niitä sanoja oikein tahdo löytyä. Ja kuitenkin haluaisi sanoa jotain. Ei lohduttaakseen (koska tietää, ettei siihen pysty), vaan osoittaakseen, että välittää.
Riittääkö, jos vain on? Koskettaa ehkä hellästi kättä ja kuuntelee vain. Ei väitä ymmärtävänsä, koska ei oikeasti voi.
Kirjoitit tosi kauniisti isästäsi. Olen pahoillani menetyksesi johdosta.
TykkääTykkää
Kiitos.
Maaret Kallio bloggasi tästä aika hyvin eilen, kuinka myötätunto on taitolaji ja usein pelkkä kuunteleminen riittää. Itse kuulun siihen sakkiin, joka puhuu vähän niin kuin lämpimikseen ja yrittää parhaansa mukaan löytää jonkun sopivan iskulauseen, neuvon tai aforismin, vaikka oikeasti itseäkin usein helpotti jo pelkkä hiljainen läsnäolo.
TykkääTykkää
Mun isä kuoli seitsemän vuotta sitten, näihin aikoihin…yllättäen siinä mielessä että kuoli mukavan tavallisen päivän iltana kotona äitini käsivarsille, tietyt perussairaudet oli mutta olisi voinut elää niiden kanssa vuosikymmeniäkin, jos ei olisi käynyt näin. Hyvästit jäivät sanomatta ja olen pohtinut että kumpi on parempi, ettei tiedä etukäteen eikä sure, se että viimeinen kerta kun näkee on normaali, ei täynnä surua ja luopumista vaiko se että ehtii sanoa hyvästit. Edelleenkään en tiedä, kumpi vai kampi. Seitsemän vuotta on silleen pitkä aika, että unohtuu yksityiskohdat niistä päivistä sen öisin soiton jälkeen (onko kamalampaa kuin soittaa veljelle että isä on kuollut tai kestää se ajatus että äiti on yksin satojen kilometrien päässä), lapsen kasvaessa alkaa lapsen toinen ukki hiipiä puheisiini. Silleen että se ois ollut niin ylpeä sinusta ihanasta lapsesta jos se ois päässyt sut tuntemaan. Ja sit ikävä on edelleen niin ettei tätäkään voi kyynelittä kirjoittaa.
TykkääTykkää
Olen pahoillani teidän, etenkin lapsen puolesta – kirjoitit tosi kauniisti juuri sen ajatuksen, mikä itsellä on usein kun iltaisin silittää nukahtavia lapsia ja se ikävä hiipii mieleen.
Mulla tietenkin on kokemusta vain noista kolmen viikon hyvästeistä, ja itse toivoin, että isä olisi mennyt saappaat jalassa, tietämättä kuolemastaan. Meillä oli sinänsä hyvä tilanne, että kaikki oli sanottu, kerrottiin tasaisin väliajoin rakastavamme toisiamme ja välit olivat hyvät eikä mitään olisi jäänyt hampaankoloon. Toisaalta viimeisinä päivinä isä ehti hoitaa suhteitaan muihin sukulaisiin, joten kaipa siinä oli puolensa siihen suuntaan. Helpointa tietty olisi, kun ei koskaan tarvitsisi kenestäkään luopua, hitto vie.
TykkääTykkää
Ei siihen muu auta kuin aika.. Ehkä paskin, mutta samalla lohduttavin lause. Minun mummi nukkui pois Joulupäivänä. Hautajaiset olivat pari viikkoa sitten, mutta järki ei ole vielä pysynyt perässä.
Voimia sinulle. Ja kiitos kun kerroit isästäsi. ❤
TykkääTykkää
Voi ei, otan osaa 😦 Voimia sinne, toivottavasti löytyy sopiva hetki, aikaa ja hiljaisuutta käsitellä mummin pois menoa. Aika auttaa, se on onneksi varma.
TykkääTykkää
Kiitos näiden ajatusten jakamisesta. En ole vielä menettänyt ketään noin läheistä, silti tämän lukeminen riipaisi. Mulla on itselläni aika kaunantäyteinen isäsuhde vailla nykyistä yhteydenpitoa. Ethän pahastu jos sanon, että tekstin surusta huolimatta oli myös kaunista lukea noin suuresta rakkaudesta teidän välillänne.
TykkääTykkää
On sekin ihan suoraan sanoen perseestä, että isäsuhdetta ei ole. Olen kyllä ollut onnekas kun on ollut aina niin läheiset ja rakastavat välit molempiin vanhempiin, se aiheuttaa myös paniikkia valmiiksi siitä että sinä päivänä kun pitää luopua myös mummista. Kiitos kommentistasi. 🙂
TykkääTykkää
Päivitysilmoitus: ERITYISEN RAKAS – Periaatteen Nainen
Päivitysilmoitus: MITÄ JÄLJELLE JÄÄ – Periaatteen Nainen
Päivitysilmoitus: MATKALLA ISÄN KANSSA – Periaatteen Nainen