SANATTOMAKSI VETÄÄ

Tänään on tasan kuusi vuotta isäni kuolemasta. Sairastettuaan koko syksyn epämääräisesti sai isä lopulta syöpädiagnoosin, ja siitä meni alle kolme viikkoa hänen kuolemaansa. Sairastaminen oli kivuliasta, rumaa ja ennen kaikkea toivotonta, vaikka tarjosi toki tilaisuuden muistella, kiittää ja hyvästellä. Kuudessa vuodessa suru on jalostunut ikäväksi ja katkeruus on hiljalleen vaihtunut kiitollisuudeksi, mutta olen yhä sitä mieltä että syöpä – liki missä muodossa tahansa – on todella paska tauti.

Muutaman viimeisen vuoden aikana on tuttavapiirissä ollut paljon vakavia sairastumistapauksia, kuolemiakin. Syöpä ei katso ikää tai elämäntilannetta, eikä kolmekymppisenä tosiaan ole kuolematon. Nuorempana ystäväpiirissä liian moni valitsi itse kuoleman, mutta nyt sairastuneet ovat olleet perheellisiä ihmisiä. Joillain pieniä lapsia, toisilla taas pieniä lapsenlapsia ja eläkevuodet juuri odottamassa. Joka tapauksessa, paska tauti. Siitäkin huolimatta, että olen itse ollut kuolemansairaan lähiomainen ja ehdin myös aiheesta puhua isäni kanssa, en vieläkään tiedä mitä sanoa näitä uutisia kuullessani.

Kaikki kannustavaksi tarkoitettu muuttuu helposti kliseiseksi. Tsempit ja jaksuhalit kuulostavat kornilta jos edessä ovat raskaat hoidot, mutta en ole keksinyt vielä parempaakaan. Sen olen oppinut, ettei kannata alkaa kertoa tuttavien kohtaloista, ei niistä kamalista eikä myöskään niistä, joissa on onnellinen loppu. Jokainen tapaus on yksilöllinen eikä siinä lohduta, vaikka mökkinaapurin serkku olisi diagnoosista huolimatta porskuttanut vielä 20 vuotta. Minulle juuri tämä oli pahinta: Tiesimme surkean ennusteen ja isän kunnon perusteella myös uskoimme sen. Kuitenkin monet, tarkoittaen tietenkin hyvää, jaksoivat kertoa muiden ihmeparantumisista ja tsempata, että kyllä aina joku kuuluu siihen tilastojen kahdeksaan prosenttiin, jotka tästä syövästä selviävät. Me kuitenkin tiesimme, että isäni kuuluisi siihen epäonnekkaaseen 92 prosenttiin.

Ei kannata vähätellä eikä vertailla. Tiedän kyllä olevani etuoikeutettu kun sain nauttia 24 vuotta rakastavan isäni seurasta, ja tiedän että toiset eivät ole ehkä edes tavanneet isäänsä. Mutta samalla kun joutuu luopumaan isosta osasta elämäänsä, ei varsinaisesti jaksa iloita yhdessä vietetyistä vuosista vaan enemmänkin surra niitä asioita, jotka jäivät yhdessä kokematta. Meillä isoin asia tietenkin oli se, että olin puolivälissä raskaana esikoisesta isäni joutuessa sairaalaan. Hän ei päässyt olemaan maailman paras ukki lapsilleni eivätkä lapset saa tuntea häntä kuin villien tarinoiden tasolla, ja se tuntuu yhä melkoiselta vääryydeltä. Kaikkia esikoisen ensimmäisen vuoden juhlia ja tapahtumia leimasi suuresti tyhjyyden tuntu, kun kaipasin isääni jakamaan näitä hetkiä kanssamme.

Olisin varovainen mitä tulee uskonnon tai uskomushoitojen tarjoamiseen. Vaikka kukaan ei tarkoita loukata rukouksilla ja toiset ihan vakaasti uskovat ruokasoodan tai vuorikristallien parantavaan voimaan, meidän perheessämme luotetaan eniten länsimaiseen lääketieteeseen. Isäni ei pahoittanut mieltään vaihtoehtohoitojen ehdottamisesta tai siunauksista, mutta ne eivät myöskään olleet sellaisia asioita, mitkä olisivat oloa auttaneet. Tosin siinä tilanteessa auttoi hyvin harva asia. Ja kuten sanoin, en tiedä itsekään mitkä olisivat niitä oikeita sanoja. Kun isäni sairastui, sain itse helpotusta tarttumalla käytännön asioihin: Täytin pakkasen ruoalla (jota hän ei voinut syödä), selvitin byrokratiaa ja pidin yhteyttä lääkäreihin. Saatoin myös hieman googlettaa, mutta mikään ei antanut aihetta ylettömään optimismiin. Yritin olla kuormittamatta isää omalla surullani, itkin enemmän Käytännön Miehelle.

Kovin paljon en tuosta lyhyestä ja kipeästä ajanjaksosta oppinut. Tuolloin en kestänyt kuunnella muiden maallisia murheita ja asiakaspalvelutyö turhasta kitisevien asiakkaiden parissa tuntui todella raskaalta. Nyt myötätuntoa irtoaa jo vähän vaatimattomammillekin mielipahoille, ja yritän parhaani mukaan osoittaa empatiaa silloinkin kuin toisen harmi tai huoli tuntuu ylireagoinnilta. Voin kuitenkin luvata, että pahimmankin jälkeen elämä jatkuu. Ensin tahmeana, hitaana ja onnettomana, sitten tulee se ensimmäinen kerta, jolloin huomaa, ettei koko päivänä ole ajatellut menetystä. Ja se on ihan okei. Kuuden vuoden jälkeen näitä päiviä on pari viikossa; etten mieti miten kiva olisi soittaa isälleni ja kertoa poikien edesottamuksista, tai jonkun hienon paikan nähdessäni en ajattele kuinka paljon isäni siitä pitäisi. Hän käy unissani pari kertaa kuukaudessa, aina hyvinvoivana, terveenä ja sellaisena iloisena, hymyilevänä hujoppina jollaisena hänet haluankin muistaa. Ja elämä jatkuu.