Uskalsin mahtipontisesti nimetä postauksen oikeaa postaussarjaa enteilevästi ensimmäiseksi osaksi, sillä olen aika varma että tästä ulkomailla asumisesta riittää kerrottavaa useamman päivityksen verran. Aloitetaan naapureista. En nimittäin ole nähnyt heistä kuin muutaman (pitkä tosikko, urheilullinen naispari, hieno daami jolla on koira) mutta kuullut kyllä sitäkin paremmin heidän olemassaolonsa. Ja nyt en tosiaan valita, sillä Suomessa olen aina saanut hävetä ja hyssytellä meidän mölyapinoitamme, täällä sen sijaan meidän perheen volyymit hukkuvat koko talon kattavaan kakofoniaan.

Talossa on epämääräisiä sisäpihoja, joita käytetään kesäisin varmasti tuuletukseen, muulloin ilmeisesti pyykin kuivatukseen ja naapureille huutamiseen. Täällä ei mummokalsareita piilotella vaan voin tehdä empiiristä tutkimusta naapureiden tyylistä ja taipumuksista parvekkeille ja pihoille levitettyjen vaatteiden perusteella. Koska olen intohimoinen pyykkimuija ja aloitteleva naapurikyylä, tämä kuivauskulttuuri sopii mulle oikein hyvin. Me ripustetaan kalsarimme vielä häveliäästi parvekkeella olevalle telineelle, samalla kun katselen Gibraltarin lahdella lipuvia rahtilaivoja ja vastarannalla Algecirasissa olevan sataman valoja.

Koska koko kivinen talo kaikuu muutenkin, en pysty hahmottamaan mistä äänet milloinkin kuuluvat. Yläkerrasta kuulostaa kuin joku kylpisi kaiken aikaa, ja siellä asuu ilmeisesti äkäinen brittimies jolle vuotaa sisään naapurin vedet – näin olen päätellyt päivittäisten huutojen perusteella. Luultavasti samassa taloudessa katsotaan Emmerdalea sellaisilla äänenvoimakkuuksilla, että mekin pysymme perillä juonenkäänteistä. Sunnuntaisin heillä vierailee joko mielisairas sukulainen tai he katsovat ohjelmaa, johon kuuluu psykoottinen nauru tasaisin väliajoin. Alakerrassa asuu yksi äänekäs koira, mutta emme yleensä kuule räksytystä omalta ääneltämme.

Talossa asuu jonkin verran muitakin ulkomaalaisia kuin me. Toivoisin, että jossain vaiheessa pääsemme tutustumaan talon lapsiperheisiin, vaikka ei se kontaktin ottaminen tunnu yhtään helpommalta täällä kuin Suomessakaan – täällä tosin kaikilta naapureilta, jopa pitkältä tosikolta, irtoaa peruskohtelia hola tai buenas kun kohtaamme käytävässä. Suomessa ylimmän kerroksen kodissa aamut olivat melko pitkiä, kun yritin hyssytellä kolmea intoa puhkuvaa poikaa, täällä taas tuntuu että elämisen ääniä kestetään paremmin, huonommasta äänieristyksestä huolimatta. Omakin suhtautuminen on rennompi, en hermostunut edes jouluyönä kello kolme summeria (joka soi yhdellä painalluksella noin 25 kertaa niin lujaa, että siihen heräävät seinänaapuritkin) soittelevista naapureista.

Rappukäytävän ilmoitustaululla olevien viestien perusteella yhteiselo espanjalaisessa taloyhtiössä on muuten melko samanlaista kuin Suomessa: Valitetaan rapun roskaisuudesta ja muistutetaan siitä, ettei lemmikkejä saa pissattaa tontille. Eiväthän ihmiset loppujen lopuksi ole kovin erilaisia täälläkään. Odotan hartaasti aikaa, että pääsen kurkkaamaan sisään espanjalaisten koteihin: En esimerkiksi vieläkään tiedä, ovatko paikalliset kotona kengät jalassa, kotitohveleissa vai vulgaaristi sukkasillaan kuten Suomessa. Tällaisia asioita sitä huomaa miettivänsä kun asuu uudessa maassa.