“Menkää Rondaan!”, kaikki sanoivat. “Se on tosi hieno!”, ne lupasivat. No, okei, Ronda on hieno, ei ihme että se oli vuoden kylmimpänä ja tuulisimpanakin päivänä täynnä turisteja, joista osa – niin kuin esimerkiksi me- matkustaa paikan päälle kuolemaa uhmaten jäistä, lumista, kapeaa ja mutkaista vuoristotietä. Tässä siis allekirjoittaneen ensimmäinen vinkki kun suunnittelette retkeä Rondaan: Jos sinulla on alaikäisiä huollettavia tai edes pöytävaraus illaksi, älä valitse sitä “nopeaa oikotietä” San Pedrosta vaan ota suosiolla se pidempi kiertotie. Sillä se lyhyempi reitti ei ole yhtään nopeampi jos pitää ajaa kahtakymppiä kun ei näe edes auton nokkaa, täytyy samalla väistellä tiellä sinkoilevia vuohia ja rukoilla oman henkensä edestä… No, ymmärsitte varmaan: Rondaan pääsee montaa eri tietä ja jopa junalla, en suosittele sitä vuoristotietä.

Kahden tunnin menomatkan jälkeen, ennen melkein neljän tunnin kotimatkaa, ehdimme pyöriä myrskyisässä Rondassa vajaan tunnin. Niinpä en voi tarjota mitään kovin kattavaa kuvausta tästä Andalusian hyvin piilotetusta helmestä, josta kuulemma löytyy arabialainen kylpylä, esihistoriallisia luolia sekä lyhyen ajomatkan päästä niinkutsuttuja “valkoisia kyliä”, jotka ovat itsessään myös näkemisen arvoisia. Me ehdimme nähdä paikallisen näköalapaikan, söpön pikku puiston, erittäin asiantuntevan ja hyvin palvelevan turisti-infon, härkätaisteluareenan ulkoa päin, suihkulähteen ja kirkon, solan sekä sillan, jota en uskaltaisi ylittää humalassa. Ehdimme myös ostaa paikallisesta Intersportista pipot sekä nauttia kahvit ja churrot.

Ronda herättää paitsi ihastelun ja kauhun sekaisia huokauksia myös kysymyksiä. Kuka helvetin hullu päättää perustaa kylän tuollaiseen paikkaan? Miksi? Kuinka paljon siellä putoilee ihmisiä satametriseen kanjoniin? Miten kaltaiseni korkeanpaikankammoiset voivat asua siellä? Omat lapset teki mieli sitoa lyhtypylvääseen etteivät ne pääse toteuttamaan kiipeilyviettejään varsin vaatimattomasti aidattujen pudotusten lähelle. Mutta Ronda on vaikuttava ja kaunis. Joskus aion palata sinne (junalla, totta kai), syödä tapaksia jokaisessa ihanassa ravintolassa mitä kaupunki näytti olevan täynnä. Käydä ehkä katsomassa Espanjan vanhimman, nykyään museona toimivan härkätaisteluareenan sisältä, kunhan ensin päätän tukeeko se jollain tavalla tätä epäeettistä viihdemuotoa. Kurkkia alas sillalta ja kiertää kaikki nähtävyydet. Koska 45 minuutissa ei edes syke ehtinyt tasaantua tulomatkan jäljiltä.