Mummi palaa Suomeen sunnuntaina, mutta sitä ennen päätettiin ottaa ilo irti Andalusiasta ja vuokrattiin reiluksi viikoksi auto heti vuodenvaihteen jälkeen. Aurinkorannikon suomalaisten FB-kirppisryhmässä tarjottiin niin halvalla lainaan Renault Kangoo-kotteroa, että tuntui melkein säästämiseltä tarttua tarjoukseen. En tietenkään vielä siinä vaiheessa arvannut että vuokrahinta tuplaantuisi tai oikeastaan triplaantuisi kaikkien seikkailujen jälkeen. Mutta oli se sen arvoista lopulta, nyt on nähty niin rantareittejä kuin Etelä-Espanjan vaarallisimmaksi tituleerattu jäinen vuoristotie. Tässä muutama meidän ajelu kartalla, lyhyemmät jätin askartelematta:

Minullahan ei ole ajokorttia ja Käytännön Mies kadotti omansa matkalla supermarkettiin Skotlannissa, joten ainoa tilaisuus testata suojelusenkelien reaktionopeutta oli nyt mummin visiitin aikana. Älkää ymmärtäkö väärin, mun äitini on huippukuski jonka kyytiin annan huoletta tämän kalleimman lastinkin, mutta muuten eteläeurooppalainen ajokulttuuri on välillä vähän turhan kiihkeää. Liikenneympyrät ja huonot kyltit tulivat tutuksi, kuten myös niillä kapeilla ja mutkaisilla vuoristopätkillä puskurissa kiinni puskevat katumaasturit, itsemurhamopoilijat sekä ne todella tärkeät ihmiset, joilla oli kiire ohittaa tarvittaessa niin oikealta kuin vasemmaltakin. Todistettiin todella montaa kolaria ja tien varsilla on paljon ristejä pienine alttareineen muistuttamassa huono-onnisista kaahaareista.

Koska meillä ei ole navia eikä puhelimessa verkkoa, emmekä jaksaneet hankkia tiekarttaa, kuului melkein jokaiseen päiväajeluun pari eksymistä. Joskus se tarkoitti vain väärää tievalintaa kun otettiinkin vahingossa maksullinen motari, toisinaan se tarkoitti 200 kilometrin lenkkiä läheltä Portugalin rajaa. Näissä eksymisissä oli kuitenkin hyvä puoli, joka kerta nimittäin löysimme jonkun uuden paikan josta pidimme: Jollemme olisi paluumatkalla Jerezin Ikeasta ottaneet kiertotietä Gibraltarille päin emme olisi tajunneet miten mahtava surffipaikka Tarifan alue on, tai ilman ylimääräistä lenkkiä Esteponan rantabulevardilla emme olisi löytäneet rauhallista, kaunista ja mahtavien leikkipuistojen rantakohdetta.

Periaatteessahan olen yksityisautoilua vastaan, ainakin helsinkiläisenä pidän julkisilla liikkumista niin edullisena ja vaivattomana ettei ajokortin hankkiminen ole käynyt edes mielessä. Täällä kuitenkin keskusta-asumisesta huolimatta on ajatus kortista sekä omasta autosta alkanut houkutella: Pääsisi viikonloppuisin rannoille ja arkena kaupassa käynti olisi paljon helpompaa, kun voisi suoraan körötellä kolmen kilometrin päässä olevaan supermarkettiin. Nyt aina kävelen ostoksille ja ajan taksilla kotiin (4,5 euroa), mikä on toki sekin aika vaivatonta. Täällä olisi vain niin paljon nähtävää, eikä julkinen liikenne ole tehokkuudessaan ihan samaa luokkaa kuin Suomessa (jollei vertailukohtana ole talvinen VR), ja joskus voisimme vaikka ajaa Euroopan läpi Suomeen lentämisen sijaan.

Kahdeksan päivän aikana ajokilometrejä tuli mittariin 1400, ja tälläkin ajalla auto seisoi kaksi päivää parkissa meidän kotimme edessä. Vaikka itse vuokra oli edullinen niin lisäkuluja tosiaan tuli, kun pojille piti ostaa istuimet, meidän muutaman sadan kilometrin vahinkolaukaukset kuluttivat dieseliä, parkkeeraaminen on Espanjassa joko kallista tai laitonta (valitsimme kalliin). Ja takapenkin pitäminen tyytyväisenä vaati aika paljon eväitä. Hauskaa meillä kyllä oli koko rahan edestä. Vaikka autossa tuli istuttua monta tuntia niin monet vaaratilanteet pitivät sykkeet ylärajoilla. Sevillassa parkkeeraaminen vastasi varmasti puolimaratonia, sitä kuvaillaankin keskustelupalstoilla “masokismin määritelmäksi”. Oma lukunsa oli “nopea piipahdus” Rondaan, joka linnuntietä on alle sadan kilometrin päässä. Kävi ilmi, että valitsemamme reitti oli yksi maan haastavimmista, etenkin tammikuussa. Ajoimme liki parin kilometrin korkeudessa pilvien keskellä, näkyvyys vain kymmenisen metriä, vieressä kivivyöryjä laskeva vuorenseinämä ja toisella puolella kilometrin pudotus, tiellä milloin rytyssä oleva auto ja milloin vuohia, satoi lunta ja kaiken kukkuraksi Nipsu kirkui kakkavaippaansa koko matkan. Kun pääsimme perille kaikkia mahdollisia jumalia kiitellen ja googlasin vaihtoehtosia ajoreittejä kotiin, erilaiset matkailufoorumit kuvailivat valitsemaamme väylää mm. “you can smell the fear”.

Nyt auto, tuo tärisevä pikku traktori, on palautettu oikeille omistajilleen Aurinkorannikolle. Kun takuurahat oli saatu takaisin ja viimeiset 150 kilometriä istuttu bussissa, korkattiin kotona tietenkin skumppa sen kunniaksi, että sekä auto että matkustajat selvisivät seikkailuista vahingoittumattomina.

PS. Yksi tapa tappaa aikaa etu- ja takapenkillä Espanjassa ajellessa on bongailla Osbornen härkiä, joita löytyy Andalusian alueelta 89. Meillä taitaa olla listalla nyt 10.