Olen täällä tosi onnellinen.

Jos ei lasketa ensimmäisten viikkojen tunnemyllerrystä (sitä haluan kotiin-enpäs halua-haluanpas-vaiheilua sekä eksistentiaalista ahdistusta) niin olen viihtynyt täällä vähän liiankin hyvin. Vajaan kahden kuukauden päässä siintävä kotiinpaluu ei houkuttele, vaikka siihen mennessä Suomessa on ehkä päästy eroon pahimmista pakkasista sekä apukoululaisista kootuista katupartioista. Ja tiedän kyllä, että täällä ollaan yhä vahvasti lomamoodissa, työttöminä ja kaikista rankimmat kurssitkin keskeytin ja monet siirsin keväällä suoritettaviksi, ja jollei toiveammattini lottovoittajana toteudu niin luultavasti edessä olisi espanjalainen versio oravanpyörästä.

Mutta aion nauttia tästä eteerisestä olotilasta niin kauan, kuin tätä kestää. Verenpaineeni on aina ollut niin matala, että raskausaikanakin oli lupa syödä lakua ja salmiakkia, ja nyt tuntuu, että se on laskenut entisestään. Ei huimaa, mutta olin viimeksi näin rento Portugalissa. Stressitaso on laskenut verenpaineen mukana ja autuas unohdus langennut rankan syksyn muiston päälle. Vain jalassa oireillut stressi-ihottuma merkkinä siitä, että puoli vuotta yksinhuoltajan arkea, vahvoista tukiverkoista huolimatta, ei ollut se helpoin ajanjakso. Ja se sama toki taas odottaa kun palaamme kotiin, mutta ei ajatella sitä, eihän.

Tähän zen-mielentilaan on monta syytä. Yksi oleellinen on toki aikatauluttomuus ja vapaus, yhdessäolo sekä lempeän leuto ilmasto, 11 tuntia paistava aurinko ja niin runsas viininlipittely, että en läpäisisi enää Audit-testiä neuvolassa. Koska täällä ei ole alkeellisiakaan nettiliittymiä puhelimiin, on netissä roikkuminen vähentynyt radikaalisti ja jos mielin hoitamaan asioita, eli bloggaamaan ja varailemaan hotelleja, joudun menemään viinilasilliselle lähiravintolaan. Entinen someriippuvainen on päässyt vähän irti jatkuvasta päivittämisestä, oli kyse omista tai muiden asioista, ja ollut enemmän läsnä. Alan hiljalleen sisäistää sen, että en todennäköisesti menetä mitään Teri Niiten aivopierua isompaa vaikka en tunnin välein tarkastaisikaan Instagramia, Facebookkia ja blogeja. Se oma elämä taitaa tosiaan pääasiassa tapahtua yhä livenä.

Kaikenlainen mittaaminen on pudonnut pois arjesta. En ole käynyt vaa’alla yli kuukauteen, vaikka voin kyllä vaatteiden perusteella kertoa että tämä herkuttelu, tissuttelu ja laiskanpulskea elämäntapa on tuonut ilokiloja. Siinä missä ennen olisin antanut aika paljon painoarvoa, ihan kirjaimellisesti, sille että palaudun äkkiä takaisin sinne seiskalla alkavien lukemien alkupäähän, en oikeastaan jaksa välittää painostani täällä ollenkaan. Tässä ympäristössä on vaikea kuvitella mitään kovin tiukkaa dieettiä tai treenisuunnitelmaa, saati alkaa vältellä sokeria ja rasvaa. SportsTrackerinkin olen ajatellut poistaa puhelimesta, se vie vain tilaa valokuvilta eikä edes toimi ilman sitä verkkoyhteyttä. Eikä sen puoleen, olen käynyt lenkillä täällä vain pari kertaa ideaaleista olosuhteista huolimatta, sillä ei ole huvittanut. On ollut parempaakin tekemistä. Okei, viikon ajan lainassa olleella vuokra-autolla on laskettu kilometrejä, mutta sekin uteliaisuudesta eikä kilpailumielessä.

Nyt me startataan mummin kanssa kottero kohti Sevillaa, luvassa yksi lapsivapaayö ja äiti-tytär-laatuaikaa.