JOULUYLLÄTYS

Olen luultavasti mainostanut kaikissa mahdollisissa medioissa, että en ole mitenkään erityisen ”jouluihminen” – se geeni tosiaan hyppäsi yhden sukupolven yli ja siirtyi suoraan äidistäni esikoiseen, jota voi kätevästi alkaa uhkailla ikkunan takana kurkkivilla tontuilla jo syyskuussa. Se surullisenkuuluisa piparkakkutalo lienee tämän antijouluisuuteni ruumiillistuma.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos en oikein pääse fiilikseen Suomessa, niin tunnelmaan virittäytyminen on ollut vieläkin vaikeampaa täällä, +20 asteen lämmössä auringonpaisteessa (kyllä, säät ovat vihdoinkin sallineet jos nyt ei shortseja, niin toppatakista luopumisen!). Toki täällä on panostettu jouluvalaistukseen, prameisiin koristeisiin ja kaikkialla soivat espanjankieliset joululaulut tärykalvot räjäyttävällä volyymilla, mutta en vain löydä joulunhenkeä sisältäni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Nämä epilepsiakohtauksen laukaisevat vilkkuvalot ovat meitä kotiovella vastassa.

Olemme kuitenkin yrittäneet pitää kiinni kaikista mahdollisista jouluperinteistä lasten takia. Pojat odottavat joulua kuten kaikki Joulupukkiin uskovassa iässä olevat kirkassilmäiset, leluille persot pikkuihmiset. Joulupukin posti on täällä hyvin kaupallistettu, sillä eräästä kaupasta löytyi postilaatikko ihan vain toivekirjeitä varten. Totta kai pojat sitten piirsivät hyvin seikkaperäiset listat toimitettavaksi – tämä on ihan pyhäinhäväistys – POHJOISNAVALLE. Mitä lahjatoiveisiin tulee, niin olimme helpottuneita kun lapset olivat hyvin maltillisia, toki tällä kertaa laatu voitti määrän myös hinnassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No, oikeastaan tulin kertomaan ilouutisia, että kaikki joulujärjestelyt eivät jääkkään minun harteilleni. Pojat eivät vielä tiedä, eivätkä onneksi sitä osaa vielä lukea blogista, että olemme tilanneet tänne ihka oman joulumuorin, joka lentää luoksemme sinivalkoisiin siivin keskiviikkona. Kaksi isointa veljeä ovat jo useaan otteeseen ehtineet itkeä mummi-ikäväänsä, joten luulen, että joulun ylivoimaisesti paras lahja tulee olemaan melkein kuukausi laatuaikaa isoäidin kanssa.

PC200840.jpg
Kantakahvilan vallan pramea joulukuusi.

Olen ollut aivan burnoutissa jo tästä kahdesta viikosta, jolloin on pitänyt keksiä rajoittuneilla raaka-aineilla (toisin sanoen en osaa käsitellä kovin hyvin mustekalaa tai siansorkkia) kaksi ateriaa päivässä lapsille. Aika usein on turvauduttu tähän kantakuppilaan, jossa nytkin päivittelen blogia melkoisen hulinan keskellä; täällä on tänään vissiin jotkut vaalit tai sitten vaan tavanomainen sunnuntai, mutta elämää ainakin riittää ympärillä. Enkä tarkoita eristää mummia vain keittiöön, vaan aion myös karata ilman lapsia äiti-tytär-reissulle Sevillaan, ja ehkä me mennään Marokkoonkin!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joten täällä odotellaan aatonaattoa todella täpinöissään. Lapset laskevat öitä jouluun, eivätkä tiedä vielä että paras lahja tulee vähän etuajassa.

 

ILON KAUTTA?

Viikko sitten vitutti. 30-vuotiaan kiukulla vihasin koko paikkaa ja harkitsin vakavasti, että otan äkkilähdön takaisin Suomeen, en välittänyt siitä että siellä olisi pimeää, märkää ja maa täynnä persuja. Kaipaan tietenkin aika montaa asiaa, niin kuin Oivariiniä, Pikku Kakkosta, hyviä nettiyhteyksiä, kätevää joukkoliikennettä ja etenkin ystäviä, niin omia kuin lasten, mutta pahin kulttuurishokki alkaa helpottaa ja olen huomannut jopa muutaman kerran ajattelevani, että me ehkä sittenkin selvitään täällä talven yli.

Tämä kaupunki on rehellisyyden nimissä aika rähjäinen. Katuja ei tosiaankaan ole suunniteltu edes meidän kompakteille ja näppärille matkarattaille, ensimmäisellä kauppareissulla olin aivan eksyksissä sianjalkojen, äyriäisten ja kiukkuisten espanjalaismummojen keskellä ja purskahdin itkuun. Viime viikolla huusin lapsille luultavasti enemmän kuin koko syksynä yhteensä, ja surffasin ikävissäni 5GB:n nettiyhteyden heti täyteen kun juttuseuran puutteessa vaahtosin politiikasta Facebookissa – siksi kirjoitankin tätä ison viinilasin (1,70e!) voimin uudessa kantakahvilassani (postaus on muuten ajastettu, ihan niin eteläeurooppalaiseksi en ole alkanut että aloittaisin aamuni alkoholilla).

Tämä viikko on kuitenkin ollut parempi. Olemme löytäneet tämän lempiravintolan, jossa syömme aina samaa ruokaa samassa pöydässä. Olen päässyt tekemään rauhassa ruokaostoksia Carrefouriin ja voinut ajaa huolettomasti kasseineni taksilla kotiin, sillä matka maksaa vain neljä euroa. Olen käynyt ensimmäisellä lenkilläni kuukauteen, ja vaikka keuhkojen takia juoksu jäi vain pariin kilometriin, sain ihailla Gibraltarin casinon valoja ja nauttia valtameren tuoksusta. Olen tuntenut itseni suureksi sankariksi kun olen pystynyt keskustelemaan jääkaapinkorjaajan kanssa kodinkonevalmistajien salaliitosta espanjaksi. Olen löytänyt kotikaupungista kauneimmat kadut ja jouluvalot, ja La Línea ei enää tunnukaan sellaiselta rotankololta kuin aluksi.

Nyt jaloissa pyörii pulu ja ympärillä se turvallinen, taukoamaton kälätys, jonka sekaan hukkuvat mukavasti meidänkin lasten metelit. Täällä on erilaista, mutta ei ehkä sittenkään niin kamalaa miltä aluksi tuntui. Ehkä tästä tulee vielä ihan hauskaa.

LOISTAVA, LUOMOAVA LUOMUS

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rakastan luonnontieteellisiä museoita. Ehdoton suosikki on New Yorkin Natural History Museum, jonne voisin vaikka muuttaa asumaan, mutta yhtä lailla innostuin Dublinissa sijaitsevasta Natural History Museum of Irelandista, jossa lähinnä oli etikkaan säilöttyjä raatoja. Helsingissä Etu-Töölössä sijaitseva Luonnontieteellinen museo on ihan kärkikastia lajissaan mun vertailussani, ja se on yksi pääkaupunkiseudun parhaista käyntikohteista lapsiperheille.

PC049665.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka ehdin panikoida, että lahjaksi saadut vapaaliput ehtivät vanhentua, saatiin kuitenkin juuri ennen lähtöä koottua joukot ja lähdettyä ihmettelemään kolmeen kerrokseen levittäytyviä luonnonihmeitä. Ei sen puoleen, ei tätä ole muutenkaan hinnalla pilattu: Aikuiset ovat 13 euroa ja alle 7-vuotiaat ihan ilmaisia. Jos oikein haluaa heittäytyä säästölinjalle niin aina kuukauden ensimmäisenä torstaina on ilmainen sisäänpääsy kello 17-19. Varautukaa ruuhkaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

PC049707.jpg

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tällä hetkellä luonnontieteellisessä museossa ei ole vaihtuvaa näyttelyä, mutta pysyviä näyttelyitä on viisi: Suomen luonto, Maailman luonto, Elämän Historia, Muutosta ilmassa ja Luut kertovat. Kaikki ovat yhtä lailla huolella rakennettuja kokonaisuuksia, jossa on otettu sekä aikuiset että lapsivieraat huomioon. Itse pidän siitä, ettei lapsille ole liikaa interaktiivisia pisteitä – niitä toki on, mutta sopivasti – vaan enemmän omin käsin ja aistein tutkimista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän koeryhmämme koostui viisi- ja kolmekymppisistä aikuisista sekä vajaa 1,5-vuotiaasta, 3,5-vuotiaasta ja 5-vuotiaasta. Kaikki tykkäsivät. Aikuisille tarjolla on tietoa ja yksityiskohtia, suuripiirteinen kolmevuotias juoksi huoneesta toiseen hämmästellen tarjontaa, seurueen nuorin jaksoi tuijottaa karhuja, leijonia ja muita villieläimiä huomattavan pitkään ja täydellisessä iässä oleva 5-vuotias oli ihana yhdistelmä uteliaisuutta ja tiedonjanoa sekä dinosauruksista tohkeilevaa pikkupoikaa. Jokaiselle kerrokselle voisi aivan mainiosti omistaa koko päivän, joten vierailuun kannattaa varata suosiolla vähän enemmän aikaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En oikeastaan keksi mitään valitettavaa museosta. Viime vuosikymmenellä remontoitu rakennus on arvokas ja hieno miljöö ja etenkin lapset rakastavat upean graafista portaikkoa. Jos nyt jotain niin museokauppojen suurena fanina luonnontieteellisen yhteen huoneeseen piilotettu aika suppea valikoima vähän harmittaa, mutta onhan se toki taloudellisempaa näin. Kahvilaa emme ole kokeilleet, mutta siellä näytti olevan varsin kohtuullinen kattaus perus suolaista ja makeaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Että menkää sinne! Viekää koko perhe katselemaan luurankoja, miettimään mikrobeja, motivoitumaan maailmanpelastamiseen ja nauttimaan omasta suosikistani, savannin yötä demonstroivasta pimeästä huoneesta, jossa voi hetken nauttia tähtitaivaasta ja sirkkojen sirityksestä. Voi luomus, on sinua jo nyt ikävä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

DÉ JÀ VU

Tulee vähän mieleen Suomen kesä. Lämpötila on tällä hetkellä +12 astetta, eli ei ihan kauheasti enempää kuin joulukuisessa Helsingissä, ja vain todelliset optimistit lähtevät ulkoilemaan ilman toppatakkia. Sanomattakin selvää, että me sitkeästi leikimme olevamme etelässä – emmekä edes leiki vaan mehän olemme etelässä! – ja pukeudumme shortseihin. Sisätiloissa on muuten vieläkin kylmempi, koska paikallisissa kivitaloissa ei ole luonnollisesti ole mitään lämmitystä. Olemmehan etelässä.

Toinen suomalaisesta suvesta muistuttava asia ovat hyttyset. Koska lämmityksen lisäksi meiltä puuttuu myös ilmanvaihto, on täällä välillä myös tuuletettava. Ymmärrättehän, välillä on aika pierusakeaa tämä sisäilma kun on talo täynnä pieniä poikia. Ja jostain sitten sisään livahtaa itikoita, jotka ovat muuten nopeampia ja älykkäämpiä kuin ne kotimaiset lajitoverinsa, ja ne jäävät aina kytikselle makuuhuoneeseen. Ihailen espanjalaisten hyönteisten kärsivällisyyttä, ne eivät lentele levottomasti ympäriinsä niin että voisin tappaa ne ennen kuin menen nukkumaan vaan rauhallisesti odottavat että uhrit sammuttavat valot ja alkavat hengittää raskaasti päästäen ilmoille houkuttelevaa hiilidioksidia.

Olen varsin ääniherkkä, etenkin kun pitäisi nukkua, joten luonnollisesti en pysty nukkumaan jos korvan vieressä pyörii inisevä itikka. En myöskään erityisemmin välitä puremapaukamista naamassa – kaikki muut ruumiinosat ovat turvallisesti peiton alla, koska kylmyys. Tästä on seurannut se, että valvon nykyään vähintään kahteen metsästäen näitä siivekkäitä. Aina kun olen tappanut yhden ja painanut pään tyynylle itsetyytyväisenä, alkaa parin minuutin päästä se helvetin nitinä uudestaan. Ja näiden pikku paskiaisten kanssa tarvitaan oveluutta, ne yleensä ehtivät kadota ennen kuin saan sytytettyä valot. Joskus toki makaan valot päällä buffyvampyyrintappajamaisessa asennossa selälläni, kädet ristissä rinnan päällä, valmiina tappamaan verenimijät, mutta ne eivät tule esiin valoisalla. Toisinaan nostan käden pystyyn houkuttelevaksi toteemiksi, mutta ei auta.

Olen alkanut varautua jo näihin öisiin valvomissessioihin. Eilen join jopa coca-colan iltakymmeneltä, vaikka yleensä pysyn erossa kofeiinista nukkumaanmenoaikaan. Olen alkanut epäillä mielenterveyttäni, sillä välillä makaan vartin tuijottaen kattoa ja pohtien, kuuluuko ininä pääni sisä- vai ulkopuolelta – olen nimittäin perheessä ainoa, ketä ötökät häiritsevät öisin. Tosin puremajäljet todistavat, etten ole vielä täysin vainoharhainen. Eilen saavutin jonkinlaisen pohjan kun vaapuin marttiahtisaarimaisesti ympäri sänkyä etsien itikoiden piiloa – korkokenkien sisäänajon takia varpaissa on tuskaiset rakot ja pohkeet kramppaavat sunnuntaisen vuoristokävelyn vuoksi, ja liikun oikeasti hitaammin kuin keskiverto rollaattorimummo. Ei ihme, etten saanut yhtään hyttystä murhattua ja lopulta taas rämppäsin valoja koko yön niin hitain reaktioinopeuksin että itikatkin nauravat.

Tällä hetkellä olen kieltänyt ikkunoiden avaamisen kokonaan. Seuraavaksi ehkä pakko alkaa myrkyttämään ilmaa jollain paikallisessa OFFilla tai vaihtoehtoisesti etsiä joku hippiversio sitruunakynttilästä, mutta joka tapauksessa, olen valmis ottamaan käyttöön kaikki keinot. Tai sitten kehitän tästä synergiaedun ja kutsun kaikki itikat imemään verta näistä silmäpusseista, jotka vain kasvavat kasvamistaan tällä matkalla.