Olen työtön. Ihan omasta tahdostani, mikä tietysti on tavallaan hullua näinä aikoina. En kuitenkaan lähtenyt ovet paukkuen keskaria heilutellen ja haistatellen vaan ihan sivistyneesti kävin kiittämässä firman johtoakin 10 vuoden ja yhdeksän kuukauden suojatyöpaikasta, joka on tarjonnut mahdollisuuden pitää lapsia kotihoidossa monta vuotta, matkustella pitkiäkin aikoja putkeen ilman pelkoa potkuista ja tilaisuuden blogata ja opiskella tylsissä yövuoroissa. Ehkä sinne pääsee takaisin jos siltä tuntuu.

Olisin voinut nytkin jäädä hoitovapaalle, tai vaan ilmoittaa etten ole pariin kuukauteen käytettävissä – siellä on suhtauduttu hyvin ymmärtäväisesti erilaisiin taukoihin työnteossa. Mutta tuntui, että jos en ihan oikeasti irtisanoudu niin palaan samaan paikkaan, joka ei varsinaisesti ole mikään eläkevirka, kerta toisensa jälkeen. Olin ajatellut, että vuodesta 2015 tulee suurten muutosten vuosi ja tämä olisi minun kontribuutioni siihen. Olisi pakko lopettaa purnaaminen ja yrittää saada aikaan sitä uudistusta, mitä olen kaivannut.

Vaikka yövuorot, töissä istutut juhlapyhät, tympeät asiakkaat ja työn yksipuolisuus alkoivat jo vähän väsyttää (tai itse asiassa aika paljonkin) niin ei ole tehnyt mieli korkata skumppaa. Etenkin näinä kotiäitiaikoina on työpaikka tarjonnut hyvän pakopaikan, jossa on tarjolla rauhaa ja aikuiskontakteja. Joinain päivinä olen laskenut minuutteja että saan istua melkein tunnin bussissa päästäkseni syömään ilman hihasta nykimistä, lukea työn ohessa kirjaa tai Seiskaa ja puhua kollegoiden kanssa jostain muusta kuin välikausihaalareista tai uhmaraivareista. Vaikka on niistäkin välillä puhuttu. Monet työkaverit olen tuntenut melkein 11 vuotta, joten he ovat melkein pisin ihmissuhteeni!

Onhan tämä vapauttavaa. Ja pelottavaa. Haikeaakin. Nyt on pakko keksiä jotain uutta.