AURINKORANNIKON VIHATUIN NAINEN

Olemme etsineet matkamme ajaksi asuntoa Espanjasta. Voin sanoa, että jo pelkästään vuokralle tarjottavien asuntojen kuvia selatessa on tullut ikävä skandinaavisen pelkistettyä sisustusta sekä vaaleita värejä. Noh, espanjalaisten omaperäisestä sisustustyylistä ja heidän vielä omaperäisemmästä tavastaan valokuvata vuokrattavat kohteet saa vielä oman postauksensa, joten palataan siihen myöhemmin.

Olen yrittänyt googlata tulevaa kotikaupunkiamme, heikoin tuloksin. Google vie lähinnä keskustelupalstoille, joilta käy ilmi että ainakin vielä kymmenen vuotta sitten ko. kaupungissa ei kukaan viihtynyt pidempään kuin oli aivan pakko. Rikollisuus- ja huumetilastot ovat korkeammat kuin alueella yleensä, kaupunki on kuulemma rakennettu vanhan öljyjalostamon päälle sillä seurauksella, että maaperästä saa ainakin syövän, astman ja ihottuman. Että ainakin internetmarkkinointi on onnistunut.

Liityin sitten Espanjassa asuville ulkomaalaisille tarkoitettuun Facebook-ryhmään – melkein 30 000 ihmisen kollektiivistä varmasti joku osaisi neuvoa lapsiystävällisimmät alueet ja lohduttaa, että emme ole muuttamassa mihinkään Aurinkorannikon Jakomäkeen. Yritin olla hauska ja naamioida orastavan paniikin huumoriksi, ja kysyin englanniksi ryhmässä suunnilleen näin: Osaisiko joku neuvoa alueen, jossa meitä ei joka päivä ryöstettäisi kolmesti eikä vaarantaisi terveyttämme? En muistanut hymynaamoja, mutta ajattelin sarkasmin olevan universaalia.

No, ei ollut. Vaikka julkaisin kysymykseni perjantai-iltana, sain viidessä minuutissa kymmenisen vastausta, jossa minua kehoitettiin pysymään Suomessa, olemaan ikinä matkustamatta Espanjaan – joka kuulemma on sivistysvaltio toisin kuin Suomi – ja tekemään jotain kamalalle asenteelleni. Yritin pehmitellä raivostuneita brittieläkeläisiä, että tämä oli vähän niin kuin vitsi, mutta jos olisitte joskus googlettaneet tätä kaupunkia niin ymmärtäisitte myös huoleni. Ei auttanut. Kymmenen minuutin ns. paskamyrskyn jälkeen poistin, periaatteideni vastaisesti, koko viestin ja nyt vaan toivon, että löydämme hyvän kodin ilman muiden expattien apua.

LISSABONIN OCEANARIUM

IMG_7547

Siinä missä Algarven Zoomarine masensi, löytyy Lissabonista lumoava merenalainen maailma, jossa huokaillaan vain ihastuksesta, ei ahdistuksesta. Tämä moderni, vuonna 1998 avattu merimaailma oli oikeastaan ainoa ehdoton käyntikohde meidän parin päivän pyrähdyksellä Lissabonissa, ja onkin ehdottomasti visiitin arvoinen vaihtoehto perinteisille linnanraunioille ja Belemin tornille. Paikan päälle oli kyllä eksynyt pari muutakin turistia, että ryysikseen kannattaa varautua muulloinkin kuin pahimman lomasesongin aikaan…

IMG_7595

Oceanário de Lisboa on vakuuttavan kokoinen rakennelma, jonne meidän bussimatka Alfamasta kesti noin 15 minuuttia ja maksoi pari euroa – ei paha. Jonottaminen meni aika mukavasti, mutta valmiiksi netistä ostamalla pääsee sisään ohituskaistaa ja säästää muutaman euron. Meille tuli halvemmaksi ottaa perhelippu, vaikka periaatteessa meidän kahdesta alle 4-vuotiaasta vieraasta ei olisi mitään tarvinnut maksaa. Mutta kaksi aikuista ja kaksi lasta maksoi muistaakseni 36 euroa, kun menimme vain ”perusnäyttelyyn” ja jätimme vaihtuvat esitykset väliin. Nettisivujen mukaan perhelippu on 44 euroa koko kattauksella, ja sanoisin että hinta-laatu-suhde on ihan kohdallaan.

IMG_7596

Museon maskotti on sympaattinen Vasco, joka seikkailee niin akvaarion ulkopuolella kuin sisälläkin. Pysyvässä päänäyttelyssä lapsiin on panostettu kierroksen lopussa opettavaisen leikkipisteen verran, mutta muuten Oceanáriossa on luotettu vesieläinten vetovoimaan, ja se kyllä riittää. Kuvasaldo sisältä jäi valitettavasti hieman köyhäksi, kun aikuisia oli taas yksi liian vähän ja pojilla oli kiire juosta tankilta toiselle ihmettelemään tursaita, meduusoja, meritähtiä, sukeltavia pingviinejä, saukkoja, haita ja miljoonia eri eläimiä, joita en osaa nimetä.

IMG_7576

IMG_7588

En osaa arvioida onko Oceanário yhtään sen eettisempi kohde tutustua eläimistöön kuin muutkaan, mutta altaat olivat tilavia ja vaikutti siltä, että mahdollisimman luonnonmukaisiin elinoloihin oli panostettu kunnolla – mukaan kannattaa varata villatakkia, sillä pingviinien luona oli kylmä! Valtava akvaario on jaoteltu vesistöjen ja merien mukaan ja pelkässä perusnäyttelyssä saa helposti kulumaan puolipäivää. Tosin joku hieman paremmin varustautuva vanhempi  pitää ehkä huolen, että lapset ovat käyneet vessassa, syöneet ja levänneet ennen käyntiä, ettei viimeinen puoli tuntia mene epätoivoisesti uloskäyntiä etsien, vauvan raivohuutaessa nälkäänsä rintarepussa…

IMG_7568

IMG_7570

Akvaarion ulkopuolelta löytyy kiitettävästi ravintolatarjontaa, toki mitään maailmaa mullistavaa gourmeeta ei kannata odottaa. Lahjatavarakauppa, joka on yleensä mulle jokaisen museokäynnin kohokohta, oli iso, hieno ja täynnä kaikkea ihanaa tilpehööriä, eli suosittelen sitäkin. Aivan Oceanárion vieressä on ”Lissabonin Heureka” eli Ciencia Viva-museo, joka näytti hauskalta ja sitä kuulemma onkin, eli jos on oikein reippaat lapset voi koko päivän käyttää opettavaisissa, mutta hauskoissa merkeissä Cabo Ruivon alueella.

IMG_7566

IMG_7580

JOULUPERINTEISTÄ PARHAIN

Koska me tänä vuonna lähdetään etelään heti itsenäisyyspäivän jälkeen, ollaan aloitettu joulunvietto hieman etuajassa. Tai no, tunnen kyllä monta ihmistä jotka ripustavat jouluvalot jo lokakuussa ja leipovat ekat tortut heti juhannuksen jälkeen, mutta itse olen aika laiska enkä erityisemmin välitä koko hössötyksestä. Mutta koska äitini on jouluhullu ja tämä ilmeisesti perinnöllinen ominaisuus on hypännyt suoraan esikoiseen, olen alistunut siihen että meilläkin poltetaan kynttilöitä, kuunnellaan joululauluja ja ehkä joskus jopa vaihdetaan jouluverhot.

IMG_5442

Siinä se on, viime vuoden piparkakkutalo. Olisi ehkä pitänyt varoittaa, herkimmät jouluaskartelijat saattavat järkyttyä, vaikka yritimme peittää lopputuloksen tomusokeriin. Voin kertoa, että viime vuonna itsetehdystä taikinasta vapaalla kädellä taiteiltu piparkakkutalo oli ruma mutta herkullinen ja sen kokoaminen oli niin hauskaa, että meinasin pissata housuuni ja polttaa käteni kuumassa sokerimömmössä. Siksi piparkakkutalo oli myös tänä vuonna agendalla, ja itsevarmoina arkkitehteina sekä minä että äitini uskoimme, että viime vuotisen kokemuksen ansiosta ei tällä kertaa tarvita reseptejä tai ohjeita vaan voimme soveltaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Siinä se nyt on, tämän vuoden tuotos. Prosessissa meni about kaikki pieleen, mutta hauskaa oli taas, käy ihan vatsalihastreenistä tämä touhu. Suunnitelmissa oli Portugalin tunnelmiin palaava surffimaja, jonka pihalla notkuvat palmut (joka siinä nojaa seinään, joka nojaa sisällä hammastikkuun…) ja surffilaudat. Lopulta tuloksena oli tsunamin ja hurrikaanin alle jäänyt hökkeli, joka oli niin heikkoa tekoa että tällä kertaa ei saatu edes kattoa viritettyä. Ruma, eikä kovin hyvänmakuinenkaan koska kokeilimme tulisiko valmistaikinalla vahvemmat seinät (no ei tullut) ja eräs nimeltämainitsematon henkilö yritti ensin kiinnittää osaset yhteen pelkällä siirapilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Haluaisin valehdella, että tämä piparkakkutalo oli luovien lasteni käsialaa ja siksi näin rustiikkinen ja, öhm, omaperäinen. Mutta ei. Kyllä tässä taas aikuiset tönivät taikinaa ahmivaa kolmikkoa kauemmaksi, että saatiin moinen mestariteos aikaiseksi. Lapset auttoivat koristelussa ja luultavasti syövät kiltisti rauniot – seinäthän romahtivat heti kun ne oli saatu joten kuten pystyyn – mutta heitä ei voi tästä hirvityksestä syyttää. Selvää on, että blogi keskittyy vastedes matkusteluun ja sellaiseen lifestyleen, missä leipomisella ei ole mitään roolia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuvittelen nyt kuitenkin tekeväni palveluksen kaikille joulusta paineita ottaville ylisuorittajille, joiden suunnitelmissa on väkertää piparitaikinasta Sydneyn oopperatalo tai Eiffelin torni. Minkälaisen taikinakasan ikinä saattekaan aikaiseksi, olen asettanut riman t o s i matalalle. Että olkaat hyvät, vuoden 2015 piparkakkutalo. Seuraavaa joulua odotellessa…

PÄÄASIAA

Blogit voivat vaihtua, mutta tämä yksi aihepiiri kyllä toistaa itseään. Tässä Milla hei, mulla on ikuinen hiuskriisi ja dominoin epäonnistuneilla kotivärjäyksilläni Instagramin #itevärjäsin-hashtagia. Taas kerran tukka on punkki pinkki, joka kyllä oikeasti muisuttaa enemmän väljähtänyttä vappuvärjäystä kuin mitään My Little Pony-tyylistä pastellia – mikä tietenkin on se, mistä haaveilin.

mosaic846a3ffe6c31bfdfb02c8fb15e7bdbea5ad98716

Tässä kuvakollaasissa on sähläystä kuluneen neljän kuukauden ajalta. On värikypärää, on vaaleanruskeaa josta tulikin goottimusta, on värinpoisto josta tulikin kanariankeltainen. Vähän hävettää toi mun tuskainen poseeraus ja etuheittoletti, mutta näissä hiusasioissa taannun ihan 15-vuotiaaksi pissikseksi. Nytkin päässä on taas tämä epätasainen vaaleanpunainen, kun kolmessa sävyssä harmaata puskenut juurikasvu alkoi ahdistaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jonkinlainen elinikäinen värjäyskielto olisi paikallaan. Kun tässä kolmenkympinkriisissä opettelen hyväksymään omia ominaisuuksiani ilman, että jatkuvasti yrittäisin mahduttaa itseäni johonkin muottiin tai joihinkin housuihin, niin voisin armahtaa tämän kemikaaleilla kuivutetun kuontalonkin. Mun tukka kasvaa hitaasti, se ei muutu millään taikatempulla paksuksi ja värikin on aika ankea. Toisaalta olen itse niin laiska, vaikka tämä long bob onkin kiva malli niin kärsin siitä etten saa tehtyä tuttua turvanutturaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vähän kuitenkin lohduttaa, että ensi kuussa olen melkein minkä värisessä tukassa tahansa aika eksoottinen ilmestys ja jopa se villasukanharmaa erottuu massasta. Ei sen puoleen, että mun hiuksilla olisi joku suuri sanoma, en edes itse ymmärrä miksi käytän todella paljon aikaa ja energiaa sen pohtimiseen, mitä tälle päästä kasvavalle sarveiskuidulle pitäisi tehdä. Olisin varmaan jo valmistunut jos olisin käyttänyt kaiken sen kamaliin kotivärjäyksiin käytetyn ajan opiskeluun, hitto vie.