Se alkoi ehkä siitä kun Laihisraivarit-blogin Mariela matkusti Meksikoon Joogaa & surffia-retriittiin. Seurasin kauniita maisemia, herkullisia hedelmälautasia, eteerisen näköisiä asanoita ja komeita surffipoikia Instagramissa matkakateudessa kierien – jostain syystä tammikuinen Suomi, jolloin mies taisi vielä olla työharjoittelussa Irlannissa ja minä yksin kolmen lapsen kanssa, ei oikein tarjonnut sellaista ”borta bra men hemma bäst”-fiilistä…

Sitten yhtäkkiä tuntui siltä, että kaikki kaverit ovat viikonloppuretriiteillä Villa Mandalassa tai kesälomalla Kreikassa tai Pohjois-Italiassa venyttelemässä oliivipuiden alla. En sitten itsekään keksinyt mitään muuta pyydettävää 30-vuotislahjaksi kuin pääsyä joogaretriittiin, koska juuri mikään ei kuulosta tässä elämänvaiheessa houkuttelevammalta kuin viikko hiljaisuutta, terveellistä, muiden laittamaa ruokaa ja itseensä käpertynyttä muminaa. On-off-joogaharrastajana ja wannabe-surffarina tietysti kiinnostaa myös se urheilullinen anti, mutta kyllä tässä on kyse myös sellaisesta sosiaalisesti hyväksytystä pakomatkasta. Kymmenen vuotta sitten olisi koko retriitti-konsepti lyöty läskiksi ja lähdetty San Franciscoon kreisibailaamaan.

Kun sitten luin Anna-lehdestä väsyneestä perheenäidistä, johon tietenkin samaistuin täysillä, joka lähti Saharaan joogaretriitille, olin suunnilleen saman tien varaamassa paikkaani ensi helmikuun jooga/meditaatio/kontakti-improvisaatio-leirille. Tähdethän olivat enemmän kuin kohdallaan, koska mehän vietetään talvi niin lähellä Marokkoa, että sen oikeasti melkein näkee ikkunasta. Äkkiäkös siitä huitaisisi Afrikkaan aavikolle. Mun hörhömittarini ehkä hieman värisi kun puhuttiin iltanuotiosta yhteislauluineen, halauspiireistä tai siitä kontakti-improsta, jota kymmenen vuotta sitten silloinen kämppikseni harrasti ja sai kuulla siitä minulta silloin säännöllisin väliajoin melkoista pilkkaa.

Kaikki näytti hyvältä. Mummi oli värvätty lastenvahdiksi siksi aikaa, että menen vierottautumaan käteen kiinni kasvaneesta kännykästä ja nauttimaan viikoksi askeesista, ei vettä, ei sähköä, ei turhia murheita! Olin pakannut jo villisti kuvioidut haaremihousut ja opetellut laulamaan Kumbayaata, kunnes se sisäinen ja hieman ulkoinenkin väsynyt perheenäiti heräsi. Yli viikko erossa lapsista? Varsinkin kun kuopus on ihan hirveä mammanpoika, sehän saa elinikäiset traumat kun äiti vaan häipyy etsimään itseään. Keskimmäisen syntymäpäivätkin osuisi reissun ajalle. Ja koska aavikolla ollaan eristyksissä ilman puhelimia, ei minuun saisi yhteyttä jos jotain kävisi lapsille – tämän varmistin ihan erikseen järjestäjältä, että eikö olisi jotain presidentin salalinja-tyyppistä ratkaisua ihan vain sitä varten, jos joku jälkikasvusta toteuttaisi tapaturma-altista luonnetaan ja joutuisi sairaalaan Espanjassa. Joutuisin myös matkustamaan yksin yöjunalla Marokossa, ja nyt alkoi jo seikkailuhenki loppua. Olen toki varmaan neljä kertaa isompi kuin keskivertoarabi enkä nyt persurummutuksesta huolimatta usko, että tällainen kalpea kinkku on välittömässä hengenvaarassa Afrikassa, mutta kyllä tässä mennään silti vähän oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Eli en lähde. Lohdutukseksi tosin suomalaiset kaverit tulevat samaan aikaan Barcelonaan kiipeilemään ja voin viettää ihan omaa retriittiä sangriakannun kanssa, mutta kyllä vuoden 2016 tavoite on yhä karata viikoksi omien ajatusten kanssa harjoittelemaan bakasanaa ja muita temppuja. Onneksi Marokossa on huomattu, että kysyntää tällaisille nollauslomille on ja tällaiset stressaantuneet, henkisyyttä hektisyyden tilalle kaipaavat tuurijoogaajat ovat varmaan juuri täydellinen kohderyhmä. Eiköhän tässä vielä jollekin retriitille päästä, mutta menkää nyt joku munkin puolesta sinne Road Junkyn Saharan retriitille ja tehkää taas kateelliseksi matkakuvillanne!