Tänään tulee tasan kuukausi siitä, kun palasimme kotiin Portugalista. Koska olen hukkunut koulutöihin, kuravaatteisiin, kylmään tihkusateeseen, kiukutteluun, ikävään ja univelkaan en ole ehtinyt edes miettiä ajankulua. Nopeasti se on mennyt, sen tiedän. Vähän päälle kaksi viikkoa ja pääsemme taas auringon hellittäväksi, vaikka Etelä-Espanjassa lämpötila laskeekin joulu-tammikuussa 15 asteen tietämille. En valita.

Vaikka jotkut päivät tuntuvatkin kestävän ikuisuuden, pääasiassa aika kuluu liian nopeasti. Jos, tai oikeastaan kun, aamulla herää tuskaisen väsyneenä ja haaveilee jo uusista yöunista, niin sekin hetki koittaa silmänräpäyksessä. Kuulostan ihan mummolta valittaessani näin, mutta oikeasti, täytin juuri kolmekymmentä ja tuntuu että ne kymmenen vuotta kaksikymppisenä vain vilahtivat ohi. Ensimmäiset neljä vuotta valvoin töissä ja Lostarissa, seuraavat kuusi vuotta valvoin töissä ja pinnasängyn vieressä.

Portugalissa kelloille tapahtui jotain. Aika ei ihan pysähtynyt, mutta se hidastui, juuri sopivaksi. Aamuisin tutkittiin kartasta mille rannalle mentäisiin, haettiin eväitä, pakattiin jo valmiiksi hiekkaiset uimashortsit ja bodyboardit kyytiin, ajeltiin, oltiin yhdessä ja tosiaan vain oltiin. Olin varautunut siihen, että kolmen aika pienen lapsen kanssa reissaaminen, etenkin vaihtelevissa paikoissa ja vaihtelevilla kokoonpanoilla, olisi edes vähän stressaavaa. Se ei ollut. Olin koko matkan ajan ihan käsittämättömän onnellinen ja rauhallinen, vaikka välillä valvotti kuopus, välillä turistien yöelämä.

En tiedä, mistä tämä taianomainen lomatunnelma syntyi. Tämä oli paras loma ikinä – ja kilpailu tittelistä on kova. lltapuuro ja muut rutiinit seurasivat mukana, samoin meteli ja kolmessa eri muodossa ilmenevä uhmaikä, mutta en kaivannut tämän loman perään toista lomaa. Täydellinen irtiotto – toki muutamia virhearviointeja aikataulujen suhteen, mutta päällimmäiseksi jäi kuitekin rentoutunut olo kaikesta siitä lämmöstä, auringosta ja yhdessäolosta.

En tiedä, saavutammeko saman maagisen mielentilan seuraavalla matkalla. Tiedän, ettei arki voi olla aina yhtä autuasta, ainakaan ilman lottovoittoa, mutta huomasin myös että arki voi olla erilaista. Vaikka meidän elämämme ei ole kiireisimmästä päästä, ovathan pojat kotihoidossa ja olemme laiskoja harrastamaan ja teen töitä vain osa-aikaisesti. Haluaisin muistaa edes osan seuraavasta kymmenestä vuodesta yhtä kirkkaasti kuin nuo kaksi viikkoa Portugalissa. Nyt jäljellä on enää muutama työvuoro ja muutama viikko Suomessa ennen seuraavaa seikkailua. Sitten taas hengitellään ja harjoitellaan läsnäoloa, toivottavasti yhtä onnellisena kuin kuukausi sitten.