Olen tässä vääntänyt koulutöitä. Katsonut verkkoluentoja kun lapset ovat vihdoin nukahtaneet, tutustunut päästökauppajärjestelmään, Maon talouspoliittisiin linjauksiin sekä pimeän työn erilaisiin muotoihin. Kirjoittanut esseitä, analyyseja, luentopäiväkirjoja ja ensi viikolla teen elämäni ensimmäisen Onnibussi-matkan, menen sillä tenttiin Jyväskylään. Saan viisi opintopistettä, saan viitosen arvosanan. Keskiarvo on komea ja opintopisteitä paljon, mutta tällä hetkellä näyttää erittäin epätodennäköiseltä, että valmistun, mikäli lähiaikoina ei keksitä toimivaa teleportteria. Edes kandiksi.

Jään ikuiseksi yhteiskuntatieteiden ylioppilaaksi. Toki silläkin voi päteä, että on ainakin kerran tullut hyväksytyksi yliopistoon. Sillä koulutusnimikkeellä on muuten päästy kulttuuriministeriksi asti, mutta eihän se ole tutkinto. Multa uupuu naurettavan vähän kursseja, mutta kun ne kaikki vaativat läsnäoloa. Ja venyn kyllä monenlaisiin suorituksiin, mutta 300 kilometrin päähän en pysty itseäni monistamaan tilastotieteiden, virkamiesruotsin, kandisemman tai kvantikurssin ajaksi. Olen saanut monta moraalisaarnaa siitä, miten älytöntä on jättää opinnot kesken kun kyse on enää muutamista opintopisteistä. Olen samaa mieltä.

Aion kyllä roikkua kirjoilla yliopistolla niin kauan kuin ne antavat. Viime aikoina olen todennut elämän olevan aika yllätyksellistä, joten en voi vannoa ettenkö ensi vuonna voisi löytää itseäni Ylistönrinteeltä tuskailemassa tutkielmieni kanssa. En kyllä tiedä, olisivatko ne paperit sitten avain onneen tai edes toiveideni työpaikkaan tai edes työpaikkaan. Nykyisessä työpaikassani, ihan perus asiakaspalvelutyössä, on meitä akateemisia ihan tohtorikoulutettaviakin, monta maisteria, toisaalta ihmisiä jotka eivät ole päässeet läpi edes peruskoulua. Näinä aikoina maisterinpaperit eivät ole varsinaisesti lupaus varmasta toimeentulosta, ja se vaikuttaa myös opiskelumotivaatioon. Toisaalta voisin olla ikuisesti yliopistolla ihan vain itseni sivistämisen ilosta, sillä kaikesta työteliäisyydestä huolimatta saan masokistista nautintoa itseni haastamisesta, deadlineistä ja uuden asian ymmärtämisestä. Toivon, ettei se uteliaisuus ja into lopu siihen kun akateeminen urani päättyy joskus lähivuosina.

Tällaiset pohdinnat ovat rehellisesti sanoen lohdullisten sanojen kerjäämistä. Että en ole juuri riistänyt valtiolta kymmeniä tuhansia euroja keskeneräiseen koulutukseen. Että netistä saa tilattua varsin uskottavia väärennöksiä ja voin alkaa ulkomailla esittää vaikka liettualaista hammaslääkäriä. Että hyville tyypeille riittää aina töitä ja mähän olen ehdottomasti niin hyvä tyyppi, että ei tulisi mieleen kysellä onko mulla mitään todisteita osaamisestani. Että jos muutan mieleni niin vielä nelikymppisenäkin voi alkaa opiskella ja silloin ehkä jo haluaa valmistua ennen eläkeikää. Että vaikka olisin idiootti niin selviän ehkä silti?