Olen asunut elämäni aikana ainakin 25 eri osoitteessa. Olen noudattanut näitä Home is where the heart is-huonetauluja kirjaimellisesti ja ollut sitä mieltä, että tässä maallisessa tomumajassani on tarpeeksi tuttua ja turvallista minulle. Olen aina asettunut nopeasti kodiksi hostelleissa, host-perheessä tai vaikka laivan hytissä. Kuvittelen, että vanhana mummona olen vaaroja uhmaava nomadi, jonka ei tarvitse pelätä ebolaa tai tsunameita vaan voin vaikka vuorikiipeillä, kunhan lapset ovat jo niin isoja etteivät tarvitse mua joka päivä ja minäkin maltan olla niistä erossa viikkoa pidempään. En tosin vielä ole ollut edes sitä viikkoa.

Mutta ne lapset. Ne muuttivat kaiken, vaikka joillain kuulemma lapset eivät muuta mitään. Yksi isoimmista asioista on ollut kodin funktio. Se ei enää ole vain rahareikä, jossa käydään pesemässä pyykit, pyörimässä pieruverkkareissa ja pidetään itsemme kirjoilla kun samalla seikkaillaan jossain Väli-Amerikassa. Lapsille meidän koti, jossa olen asunut ennätykselliset kuusi vuotta, on ehkä maailman tärkein paikka. Tukipiste ja turvasatama, jossa on omat legot lattialla, niin tuttua että pimeässäkin pystyy suunnistamaan äidin viereen sekä lusikat ja haarukat sellaisissa paikoissa, että voi itse kattaa pöydän. Tämän syksyn matkoilla huomasi, että vaikka pojat ovat huikean sopeutuvaisia ja suhtautuivat uusiin majapaikkoihin aina innokkaasti, oli kotiinpaluu erityisen odotettu ja onnellinen ja ainakin kolme ensimmäistä päivää kotona ne leikkivät tyytyväisinä valittamatta tylsyyttä tai tekemisen puutetta.

Siksi tämä lähteminen tuntuu jotenkin hyvin itsekkäältä. Tässä toteutetaan ennen kaikkea aikuisten unelmaa, vaikka onhan ulkomailla asuminen rikkaus myös lapsille. Toisaalta he varmasti tällä hetkellä arvostaisivat enemmän pysyvyyttä, sitä että pääsee eskarissa samalle luokalle tarhakavereiden kanssa, sitä että ovat kohta niin isoja että voivat käydä lähikioskilla yksin. Meidän kotialueellamme on omat ongelmansa, mutta kansainvälisessä mittakaavassa on Herttoniemenranta melkoinen lintukoto, oikein hyvä paikka kasvattaa jälkeläisiä. Ja nyt me sitten ihan vapaaehtoisesti viemme ne paikkaan, jossa rikollisuustilastot ovat paljon synkemmät, keskelle vierasta kieltä, kulttuurieroja ja, tämä on lapsista pahinta, paikkaan, jossa ei jouluna syödä pipareita vaan jotain churroja!

Emme lähde liikkeelle vain seikkailunhalusta vaan myös työtilanteen takia. Tämä on se selitys, jolla lohduttaudun kun mietin miten paljon tulemme ikävöimään isovanhempia, rakkaita naapureita, jopa sitä omaa S-Markettia. Ja että varmasti löytyy toinenkin koti, johon lapset kiintyvät. Alue, jonka parhaat piilopaikat pojat tietävät, ja ne kulmat, jotka he kokevat omakseen. Ja tämä kolmen kuukauden kokeiluvaihe on hyvä alku, nähdään kuinka iso merkitys on huonekaluilla ja osoitteella ja kuinka paljon sillä, että kaikki sydämet ovat saman katon alla.