Olemme eläneet syksyn epävarmuudessa. Kun meiltä on kysytty tulevaisuudensuunnitelmia, en ole tosiaan osannut vastata mitään mihinkään, koska kaikki on ollut aivan levällään. Poikien isä, Käytännön Mies, muutti kesällä vain viikon varoitusajalla Skotlantiin töihin. Minun oli tarkoitus muuttaa Jyväskylään suorittamaan opintoja loppuun, mutta lopulta olen vain suorittanut kursseja etäopiskeluna – todennäköisesti en ikinä valmistu, mutta ehkäpä selviän elämästä ilman maisterinpapereitakin. Tai edes kandidaatintutkintoa. Olemme säätäneet ja miettineet, missä ja milloin oltaisiin, laskettu rahoja, pohdittu Pampulan puheterapioita, vertailtu koteja ja välissä lomailtu niin Skotlannissa kuin Portugalissakin. Ja yritetty ennen kaikkea miettiä, mikä olisi parasta lasten kannalta.

Jos pakka ei ollut ennestään sekaisin, niin tätä kuviota ovat sotkeneet uudet mahdollisuudet ja eritysesti yksi sellainen, jolle ei voinut sanoa ei. Tai ”no”. Sellainen, jossa yhdistyi moni unelma lämpimästä ilmanalasta, tilaisuudesta mulle hyödyntää espanjan kielen osaamista, ja siitä eksoottisesta ulkomaanelämästä. Joten nyt on liput varattu, reilun kuukauden päästä me lennetään Malagaan ja ollaan La Líneassa alkuun kolme kuukautta katsomassa, mitä tapahtuu.

Voisi kuvitella että kaiken odottelun ja arpomisen jälkeen olo olisi helpottunut, kun suuntaviivat ovat selvillä ainakin seuraavaksi neljäksi kuukaudeksi. Mutta ei ole. Olen ihan paniikissa. Pitää tosiaan varoa mitä toivoo, se voi nimittäin toteutua. Tosin meitä on peloteltu jo valmiiksi, että alue jolle aiomme asettua on Espanjan pahin slummi, ja naapurissa Gibraltarissa odottavat kuulemma verenhimoiset apinat. Itse pelkään eniten noita omia apinoita: Toistaiseksi pojat ovat olleet uskomattoman reippaita ja sopeutuvaisia maailmankansalaisia, mutta alkaako jatkuva matkalaukkuelämä ja muuttuvat maisemat pian painaa heitä? Ja mitä ihmettä mä teen? Mitä me tehdään? Onko tässä nyt mitään järkeä!?!?